lauantai 12. joulukuuta 2020

Viikon 50 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.






Aaro Honka:  Pikatoimisto Pamaus ( 1952 )

Kokeilin lukea yli 60 vuotta vanhaa nuortenkirjaa siinä mielessä, muistaisinko siitä mitään enää, ja toisaalta, miten sen ajan asenteet vertautuvat nykyaikaan, jossa 16-vuotiaat tekevät silmittömiä väkivallan tekoja - jopa murhia.

Koulumestarin tekemä kirja selvästi antaa kannustavia ohjeita sodan jälkeisen nuorison kasvattamiseksi rehdiksi ja reippaaksi, (kilpa)urheilulliseksi, kohteliaaksi ja toisia huomioon ottavaksi, toimeliaaksi, yritteliääksi... uskonnolliseksi. Jotakin varmaan unohtui tuosta listasta.

Nuorten kirjaan tietysti täytyi sisällyttää seikkailua, rosvoja ja poliiseja. Kirjan sankaripoika tietenkin paljasti kaikki rikolliset yritykset. Väkivaltakin tuntui olevan hyväksyttyä "oikeuden" puolesta käytettynä.

Sankari kuvattiin selkeänä johtajatyyppinä, jolla oli aloitekykyä, määrätietoisuutta, organisointikykyä ja taitoa saada muut tottelemaan hänen tahtoaan. Yhteiskunnallisesti menestyjiä olivat koulutetut tai yrittäjinä toimivat henkilöt.

Pohjavirtana vaikutti olevan partioaatteen markkinointi, mistä Aaro Honka aikanaan oli tunnettu.


sunnuntai 6. joulukuuta 2020

Viikon 49 / 2020 kirjakassi

 





Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Tšingiz Aitmatov:  Kirjavan koiran kukkula  ( 1977, suom. 1978 )  

Olipa riipaisevan surullinen kirja. Kaukoidässä Tyynenmeren rannalla asuva kalastaja-hylkeenpyytäjäheimo, nivhit, lähettää merelle nuoren pojan ensi kertaa pyyntimatkalle vaarin, isän ja serkun kanssa. Kyseessä on eräänlainen aikuistumisriitti, jossa pojasta kasvatetaan "suuri metsästäjä".

Merellä poika, Kirilsk, huomaa:

"Nyt hän ymmärsi mantereen ja meren välisen eron. Kun on maissa, ei ajattele maata. Mutta ollessaan merellä joutuu pakostakin koko ajan ajattelemaan merta, vaikka ajatukset olisivatkin kernaammin muualla. Tämä havainto sai pojan varuilleen. Siinä että meri pakotti alituiseen ajattelemaan vain itseään, oli jotakin uutta ja outoa, itsepäistä ja vaativaa."

Kaikki näyttää alkavan hyvin, saalistakin saadaan, kunnes sakea sumu yllättää pyytäjät merellä. Sumu ja merenkäynti on uhkaavaa. He joutuvat pelastuakseen heittämään hylkeen mereen. Sumun jatkuessa päivästä toiseen ruokavarat, ja ennen kaikkea vesi, loppuvat.

Lopulta ollaan tilanteessa, jossa vanhus hyppää mereen jättääkseen jäljelle jääville osuutensa juomavedestä. Sitten poistuu serkku ja viimeiseksi isä. Poika jää yksin myyttisen vaarin mukaan nimeämänsä tuulen, serkun mukaan nimeämänsä aallokon ja isänsä mukaisen tähden johdattaessa veneen lopulta kotikylän rantaan. 

Kirjailija ilmeisesti korosti ihmisten huolta ja vastuuta teoistaan tuleville sukupolville, tarvittaessa uhrivalmiutta. Oikeastaan hyvää opetusta itsekkäälle ajallemme. Onko meillä vastuuta toisistamme tänä korona-aikana!





Mika Waltari: Tanssi yli hautojen  ( 1947 )

Tämä romaani Porvoon valtiopäivien ajalta ( 1809 ) osoittautui hyvin sopivaksi luettavaksi juuri nyt itsenäisyyspäivämme vaiheilla. En tullut sitä ajatelleeksi ottaessani kirjan käteeni. Sillä juhlittaessa Aleksanteri ensimmäisen vakuutusta vahvistaa Suomen valtiosäännön:
"Suomi astuu omiin kohtaloihinsa, vielä epäröiden, katsellen oudoksuvasti ympärilleen, arkana ja tottumattomana, hitaana päätöksissään, mutta askel askelelta on sen itsetunto varmistuva, vuosikymmen vuosikymmeneltä on se yhä päättävämmin heräävä tietoiseksi omasta olemuksestaan, se on synnyttävä valtiomiehiä ja johtajia viemään kohtaloaan eteenpäin. Minä Antti Karppanen, olen tänään kokenut kansakunnan synnyn ja löytänyt itselleni isänmaan, joka ei ole kenenkään muun."

On tietysti huomattava kirjaa lukiessa, että se on kirjoitettu pian entistä isäntämaata vastaan käydyn sodan jälkeen.
Kirja kuvaa suomalaisen rahvaan ja "paremman väen" asenteita valloittajaa vastaan. Vahva epäilys vallitsee keisaria kohtaan, mutta yläluokka toivoo mielistelyllä saavuttavansa etuja. Vastarintaa edustavat Antti Karppanen ja mm. A. I. Arwidsson, joilla on sabotaasihaaveita. - Sattumoisin olen hiljattain käynyt Arwidssonin muistomerkillä Padasjoella. Kirja toistaa hänenkin suuhun pantua slogania. "Ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme tahdo tulla, olkaamme siis suomalaisia."

Tanssiaisissa Porvoossa keisari tanssittaa maaherran tytärtä Ullaa, joka kuvataan viattoman kauniiksi Suomi-neidoksi. Keisari ihastuu häneen, mutta suhde on puhdas ja platoninen. Ulla onnistuu puhumaan Suomelle Karjalan takaisin. Mutta samaan aikaan nuoret miehet makaavat haudoissa tai riutuvat leireillä pohjoisissa metsissä. Myös Ullan veljet. Siitä nimi romaanille.







lauantai 28. marraskuuta 2020

Viikon 48 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Colin Dexter:  Palvelus vainajalle  ( 1979, suom. 1992 )

Luin heti perään toisen Morse-kirjan - ei olisi pitänyt. Toki teksti oli nautittavan sujuvaa ja helppolukuista, mutta loppuratkaisua pitkitettiin aivan liian kauan ( Jotta sivumäärä kustantajan mielestä tulisi täyteen? ). Ja lisäksi en pitänyt edellisessäkin kirjassa, ja monessa muussakin dekkarissa, esiintyvään kliseeseen:

"Hän ajatteli kuitenkin, että häneltä jossain vaiheessa oli jäänyt jotain huomaamatta - jokin niin tärkeä seikka, että se olisi ollut avain tähänkin labyrinttiin."





Jhumpa Lahiri:  Missä milloinkin  ( 2018, suom. 2020 )


Päällimmäinen ajatus näistä lyhyistä kertomuksista on alakuloisuus, herkällä kädellä kirjattuja arkisia tapahtumia, joissa paljastuukin syvempää näkemystä - tunnelmaa.
Käsittääkseni kyseessä on kirjallisuuden laji, joka on kuulemma nyt suosiossa, ns. autofiktio. Kertoja kuvaa omaa elämäänsä; missä määrin se on kuviteltua, missä määrin tapahtunutta.
Pienistä paloista muodostuu kokonaisuus, joka koostuu kertojan suhteesta arkeen, työhön, ystäviin ja rakastettuun, omaisiin - äitiin ja edesmenneeseen isään - oman minän ominaislaatuun.




Toni Morrison:  Luoja lasta auttakoon  ( 2015, suom. 2016 )

                           Nobel-palkinto 1993 


Sain käsiini toisenkin Morrisonin kirjan. Oli odotettua, että hän kertoo taas mustan ihonvärin vaikutuksesta valkoisten maailmassa; miten vaaleaihoinen äiti reagoi saatuaan pikimustan lapsen, miten se kariutti avioliiton ja mitä se vaikutti lapsen kasvuun ja myöhemmin aikuisuuteen.
Ja hyljeksitty lapsi, vain saavuttaakseen äitinsä ja ympäristön hyväksynnän, antoi todistajanlausunnon opettajan hyväksikäytöstä - ja näin tuhosi opettajan elämän. Tarinan edetessä tulee aavistus, että lapsi valehteli, mikä kirjan loppupuolella paljastuukin.

"En minä huono äiti ollut, en tosiaankaan, mutta voi olla että satutin lastani siksi että minun piti suojella sitä. Oli pakko. Ihan vain ihonvärien eriarvoisuuksien takia. Alkuun en osannut nähdä kaiken sen mustan ohi, että kuka siellä takana oli, en vain osannut rakastaa tyttöä. Mutta rakastan minä. Ihan tosiaan rakastan."

Tyttö, Bride, valitti poikaystävälleen, että äiti inhosi häntä mustan värin vuoksi. Ystävä sanoi:

"Väriähän se vain on. Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti... Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä."

[ Blogger haluaa taas temppuilla fonttikoolla! ]

lauantai 21. marraskuuta 2020

Viikon 47 / 2020 kirjakassi

 





Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.







Nadine Gordimer:   Poikani tarina  ( 1990, suom. 1991 )

                                 Nobel-palkinto 1991


Poikani tarina on ehkä enemmänkin tarina hänen isästään, äidistään ja isän rakastajattaresta sekä tarina Etelä-Afrikan värillisten ja mustien taistelusta valkoisten apartheid-terroria vastaan.
Pojan kasvu aikuisuuteen saa voimakkaan sysäyksen hänen yllätettyään isänsä yhdessä rakastajattarensa kanssa elokuvateatterissa. Gordimer kuvaa isän, Sonnyn, kehitystä opettaja-virkamiehestä maanalaisen poliittisen liikkeen toimijaksi. Hän saa vauhtia rakastajattarensa, Hannahin "sielunkumppanuudesta" vaiteliaan vaimon jäädessä pitämään kodin kulisseja pystyssä.

Vähitellen poliittisessa liikkeessä tapahtuu hajaannusta, Sonny jää sivuraiteelle, Hannah poistuu saadessaan tärkeän viran. Ja yllättäen paljastuu, että perheen äiti, Aila, onkin toiminut salaa mieheltään ja pojaltaan terroristien kuriirina. Äidin on paettava ulkomaille välttääkseen vankilatuomion. 

Lopulta perhe on hajonnut - koti jopa poltettu. Pojan ajatus:
"Mutta minä olen nuori, ja nyt on tullut minun aikani - naisten kanssa. Minun aikani politiikassa on vasta tulossa. Minut suljettiin sen ulkopuolelle, heidän mielestään minulla ei ollut siinä osaa eikä arpaa, mutta minä olen se joka jonain päivänä kirjaa muistiin mitä isä ja minun äitini Aila ja Baby ( sisko ) ja kaikki muut tekivät, millaista todella oli elää elämää, joka oli loputonta taistelua..."



Colin Dexter:  Kulki kerran metsätie  ( 1992, suom. 1995 )

Edellisen jälkeen loiventavaksi nappasin dekkarihyllystämme satunnaisen Morse-kirjan. Otos osoittautui onnistuneeksi, sillä pitkään aikaan en muistanut juonta enkä loppuratkaisua.

Dexterin kirja on sikälikin mukava luettava, että kappaleet ovat lyhyitä, helposti muistettavia, jos täytyy - niin kuin täytyy - käydä välillä suorittamassa arkisia askareita, joiden jälkeen pääsee helposti taas juonesta kiinni.

Ylikomisario Morse on miellyttävän persoonallinen tyyppi, vähän boheemi ja taiteellinen, jolla naisasiat tahtovat epäonnistua tai ainakin jäädä lyhytaikaisiksi. Hänen työparinsa Lewis ( täytyyhän Sherlockilla olla Watson ) on suoraviivainen toiminnan mies. Kirjan tarina kehittyy pala palalta kohti yllättävää loppuratkaisua, jonka muistin sitten vasta ihan viimeisillä sivuilla.