tiistai 17. marraskuuta 2020

Papan Galleriasta

 


Jos minä päästäisin ihmiset galleriaani, mitä minä näyttäisin heille? Sadepäivän viihdykkeeksi kevyttä ja vanhanaikaista; Simenonin Maigretin marssittaisin menneenajan Ranskasta, Sariolan Susikosken sodanjälkeisestä Suomesta. 
Juha Itkosen panisin rokkaamaan, Kjell Westölle kitara käteen. Siinähän tuo menisi sadepäivä Papan Galleriassa, jos minä näyttelyn pitäisin. 

sunnuntai 15. marraskuuta 2020

Viikon 46 / 2020 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.




Tove Jansson:  Nukkekaappi  ( 1978 )

Otin tämän ohuen kirjan palauttavaksi Pamukin jälkeen luullen sitä keveäksi. Mutta usein on ennenkin käynyt: mitä kapeampi kirja sitä leveämpi sisältö - syvempi.

Nukkekaappi-kertomus oli itselle osuva, olihan siinäkin eläkkeelle jäänyt mies, joka ajankulukseen alkoi "leikkiä" ( väärä sana varmaan ) nukketalon rakentamisen parissa. [ Itse leikin esim. matkaillessa näin ]
Hän keskittyi siinä määrin, että suhteet ystäviin muuttuivat etäisiksi, asuinkumppani alkoi hermostua ja sai mustasukkaisuuskohtauksen - raivarin, mikä sitten lopulta palautti suhteen kohdalleen.

Aikakäsite-tarinassa oli ideana vanhenemisen mukanaan tuoma ajantajun hämärtyminen, mistä voi seurata outoja asioita. Lopussa Jansson yllättää kääntämällä kertojan aseman päälaelleen.

Nyt kun matkustaminen on pandemian takia hankalaa, tämä tarinakokoelma tarjoaa matkailusta pitävälle lukemista. Lokomotiivi-kertomuksen keskushenkilö ei tosin itse matkusta, vaan kuvittelee matkustavansa.

"Elämys ei koskaan voi olla samaa kuin kuvitelma elämyksestä. Niin hän uskoi."

Kertomuksessa Hilosta, Havaijilta mummu sanoo:

"... että hän säälii kaikkia turisteja, ne ovat niin hulluja ja juoksevat sellaisen perässä mitä yhtä hyvin voisivat löytää kotoakin. Hedelmä näyttää heidän maassaan toisenlaiselta kuin Hilossa, samoin sade tai kala tai naiset. Ja loppujen lopuksi ei ole kysymys mistään sen tärkeämmästä kuin esimerkiksi hedelmästä, sateesta tai naisista, sama juttu kaikkialla."

Vielä lopuksi yksi kommentti taiteen olemuksesta. Kertomuksessa Taidetta luonnossa Jansson panee näyttelyn vartijan toteamaan:

"Asian voi ottaa esimerkiksi näinkin. Koska taideteos voi olla suunnilleen mitä tahansa ja siitä näkee vain sen mitä tahtoo nähdä voisi jättää paketin aukaisematta ja ripustaa sen seinälle sellaisenaan...
Mutta minä sanoin ihan oikein. Salaperäisyys on tärkeää, jollain tavoin hyvin tärkeää."





Toni Morrison:  Koti  ( 2012, suom. 2014 )

                           Nobel-palkinto 1993

1950-luvulle sijoittuva kertomus kahdesta siskoksesta; Korean sodasta palannut veli Frank ja avuton, hyväksikäytetty sisar Cee kasvavat syrjäisen maalaiskylän itsenäistyviksi asukkaiksi. Frank on sodan kauhujen henkisesti vammauttama, Cee palveluspaikkansa rotuhygienikkolääkärin lähes surmaama kokekaniini. Frank saa ystävällisten ihmisten avustamana sisarensa pelastetuksi, ja molemmat vähitellen toipuvat.
Morrisonin kuvaus on upeaa, vähäeleistä. Hän saa esiin köyhien värillisten yhteisön tavan elää, käsityksen elämän arvoista, itsekunnioituksen ja uskonnon merkityksen.

perjantai 6. marraskuuta 2020

Viikon 45 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.


                             
                            
Orhan Pamuk:  Lumi  ( 2002, suom. 2004 )
                           Nobel-palkinto 2006


Tarttuessani tähän kirjaan ajattelin saavani ehkä jotain tolkkua tähän:


 Mutta kirja kertoikin ajasta, jolloin valtio vielä suosi sekulaaria, uskonnotonta yhteiskuntaa Atatürkin perintönä ja jolloin islamistit toimivat vähemmistönä maanalaisesti. Nykyinen suuntaus näyttää olevan menossa kohti islamistista valtiota.


Kirjassa Saksassa pakolaisena ollut runoilija Ka palaa Turkkiin pieneen Karsin kaupunkiin, joka jää eristyksiin lumentulon vuoksi. Eristyksen aikana tapahtuu murhia, vallankaappaus ja muita väkivaltaisuuksia. 

Karsiin tulon syynä oli tehdä lehtijuttu alueella esiintyvistä tyttöjen itsemurhista, jotka liittyivät uskonnolliseen vaatimukseen käyttää huivia ja toisaalta oppilaitosten huivikieltoon. Hän haastatteli asukkaita kuullakseen itsemurhatarinoita.



"Ka´ta ei niinkään järkyttänyt tarinoita leimaava köyhyys, avuttomuus ja järjettömyys. Ei liioin isien ja äitien tolkuttomuus, kun he kurittivat tyttäriään hakkaamalla eivätkä päästäneet näitä edes ulos, ei myöskään mustasukkaisten aviomiesten uhkailu eikä vähäväkisyys. Ka´ta pelotti ja hämmästytti ennen kaikkea se, että itsemurhat olivat niin äkkiseltään, varoittamatta ja salakavalasti, pujahtaneet keskelle ihmisten arkea."


Eristyksen aikana runoilija joutuu taiteilemaan kaupungissa eri intressipiirien välillä, puolueväen, poliisin, lehdistön, uskonnollisen šeikin, imaamikoululaisten, maanalaisen islamistin, valtion tiedustelupalvelun ja armeijan kanssa. Kaiken lisäksi hän rakastuu tulisesti tapaamaansa nuoruudenrakastettuunsa. Kokemansa hän intoutuu kirjoittamaan runoiksi, jotka "ilmaantuvat" hänelle.

Tarkoitus oli, että Ka pakenee rakastettunsa kanssa yhteyden ulkomaailmaan taas avauduttua. Lähdön hetkellä hän paljastaa islamistin piilopaikan, ja tämä surmataan. Niinpä Ka joutuu lähtemään yksin, sillä hänen rakastettunsa olikin ollut islamistin heila, joka suuttui teosta.

Kirjailija Pamuk on kertomuksessa Ka:n ystävä ja tulee selvittelemään Ka:n vaiheita Karsissa. Ka nimittäin muutaman vuoden kuluttua ( kostoksi ) ammutaan pakopaikassaan Saksassa. Hän yrittää löytää Ka:n kirjoittamat runot, joita Saksan kodista ei löytynyt.

Tarina alkaa loppuvaiheessa mennä melko imeläksi, sillä nyt Pamuk puolestaan on rakastumassa runoilijan/islamistin eksään. Myös Ka oli Karsissa tolkuttoman onnellinen - pelokas ja mustasukkainen. Ehkäpä turkkilaiset ovatkin niin tunteellisia ja kiihkeitä, mitä meikäläinen tavan hämäläinen ei tahdo käsittää.

Pamukin lähtiessä Karsista eräs saattajista sanoo:
"On kyllä yksi juttu, mutta te ette pidä siitä...Jos kirjoitatte romaanin Karsista ja minä pääsen siihen mukaan, niin haluan että kerrotte lukijalle, ettei hän saa uskoa mitään mitä te sanotte minusta ja meistä. Ei kukaan voi ymmärtää meitä kaukaa."


perjantai 30. lokakuuta 2020

Viikon 44 / 2020 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Kalle Isokallio: Maailmanparantaja  ( 2011 )

Luin tämän edellisestä palautuakseni. Joskin tässäkin teoksessa esiintyy eläin, koira, merkittävässä roolissa.


Kirjailijan taustan tuntien ei ihmetytä, että hän taas kerran kertoo tarinassaan yritteliäisyyden siunauksellisuudesta poliitikkojen ja virkamieskunnan tukiaisten ym. rahanjaon ( toisten rahojen ) turmiollisuuteen verrattuna.

Kertomuksen ydin on pienen uinuvan kunnan saattaminen toimimaan itsellisesti EU:n tai valtion apuja anelematta. Samalla tulee ilmi politiikan ja byrokratian "mädännäisyys", mistä Isokalliolla lienee omakohtaistakin tietoa toimittuaan aikanaan liike-elämässä. 

Poimin tähän ajatelman, minkä hyväksyn täysin:

"Raha on asia, johon pitää tottua. Jos sitä tulee yhtäkkiä, helpolla ja liian paljon, se voi pilata nuoren ihmisen elämän. Onnistumisista pitää nuorena nauttia pienin annoksin ja nousujohteisesti. Semmoinen ihminen muuttuu katkeraksi, joka joutuu loppuelämänsä muistelemaan nuoruutensa yhtä isoa onnistumista."

Rahaa pitää nykyään saada heti ja mielummin paljon. Moni huippu-urheilija menestyksen hetkensä elettyään jää turhautuneena haahuilemaan. Osakekaupoilla onnistunut nuori on vaarassa hukata onnensa ja omaisuutensa.





Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous 
                                       ( 1997, suom. 2015 )
Nobel-palkinto 2015


Kirja koostuu Ukrainan Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden aikaan ja jälkeen lähialueella Valko-Venäjällä vaikuttaneiden ihmisten kertomuksista kokemuksistaan.
Tämä kirja on mielestäni ainakin kolmella tapaa ajankohtainen. Ensinnäkin...


Ja varsinkin:




Ja toiseksi, elämmehän pandemian aikaa nytkin. Silloin uhkana oli näkymätön radioaktiivisuus, nyt näkymätön virus.

Ja kolmanneksi: ilmastonmuutoksen vähättely. Vallassaolijat vähättelivät ja salasivat tietoa säteilyn tuhovoimasta. Gorbatsov väitti televisiossa, että kyseessä oli vain tavallinen tulipalo, joka pian sammutetaan, ei syytä huoleen, ei saa levittää paniikkimielialaa. -  Mitä sanoikaan Donal Trump, tai Bolsonaro COVID-viruksen vaarattomuudesta ja häviämisestä - tai ilmastonmuutoksen olemattomuudesta.


Räjähdys oli lamannuttava shokki, sellaista ei pitänyt tapahtua.  "Olimme aikamme lapsia, uskoimme kuten oli opetettu, että Neuvostoliiton ydinvoimalat ovat maailman luotettavimpia, sellaisen voi rakentaa vaikka Punaiselle torille."

"Hirvittävintä oli se, ettei kukaan ymmärtänyt mistään mitään. Säteilynmittaajat ilmoittivat yhdet luvut, ja lehtiin painettiin toiset."

Valko-Venäjän tiedeakatemian ydinenergiainstituutin johtaja toki ymmärsi ja yritti hälyttää alueen korkeimman johtajan. Hän vastasi:
"- Mitä hysteriaa professori levittää? Kuvitteletteko olevanne ainoa, joka pitää huolta Valko-Venäjän kansasta? Ihminenhän kuolee joka tapauksessa johonkin, tupakkaan tai auto-onnettomuuteen tai päättää itse päivänsä."
He vaativat professoria vaikenemaan erottamisen uhalla, mielisairaalaan joutumisen uhalla, onnettomuuteen joutumisen uhalla...

Niinpä talonpojat ja kolhoosit jatkoivat viljelyään kuten ennenkin, tuotantotavoitteet oli saavutettava. Läheltä voimalaa asuneet evakuoitiin, mutta he yrittivät öisin metsien kautta palata takaisin.
Saastuneet tavarat haudattiin, mutta kaivettiin yöllä esiin ja myytiin toreilla eteenpäin.

Raivaustöihin osallistuneet kuolivat nopeasti jättäen jälkeensä surua ja perhetragedioita. Epämuodostuneita lapsia syntyi.

Sitten järkevät, päättävät, ihmiset alkoivat uskoa noituuteen:
"... emme tiedä ketä uskoa. Kymmenet tutkijat väittävät yhtä, te toista. Oletteko kuullut jotain kuuluisasta velhosta Paraskasta? Me olemme päättäneet kutsua hänet tänne, hän ottaa tehtäväkseen alentaa säteilytasoa kesän aikana."
Ja kun hän paljastui huijariksi, esiin astui uusia.

Vertailu Trumpiin:

Ja taas vertailu nykyaikaan. On vaikea tietää kuka on oikeassa viruksen leviämisestä tai maskien käytöstä jne. Viranomaiset sanovat yhtä, eri tutkijat toista.

Valko-Venäjällä ihmiset yrittivät "palata normaaliin", elää kuten ennekin. Meidän aikanamme pandemian ansiosta liikenne ja muu ilmaa saastuttava tuotanto väheni niin, että se näkyi jopa satelliittien kuvissa. Nyt Kiinassa on päästy viruksesta jossakin määrin voitolle - maan sisäinen lentoliikenne on palannut ennalleen. Finnair Suomessa kärkkyy pääsyä Aasian liikennevirtaan. Jatketaan kuten ennenkin. Ilmastonmuutoksesta ei väliä. Se on liian huomaamaton ongelma. Siihen ei nopeasti kuole - kuten säteilyyn.

Valokuvaaja kertoo:
Näin kukkivan omenapuun ja ryhdyin kuvaamaan sitä... Kimalaiset pörräsivät ja puu hohti valkeana kuin morsian... Väki oli taas työnteossa ja puutarhat kukoistivat... Pitelin kameraa, mutta en voinut tajuta... Kaikki ei ollut kohdallaan!.. Samassa tajusin: ei tuntunut tuoksua. Puutarha kukki, mutta ei tuoksunut!"

COVID 19:n oireisiin kuuluu myös haju- ja makuaistin häviäminen! Voimakkaassa säteilyssä myös jotkut aistit lukkiutuvat.

Onnettomuuden hoidon takkuaminen, viranomaisten ohjeiden odottaminen aina ylemmiltä portailta ja oman aseman turvaaminen havahduttivat tavalliset kansalaiset näkemään myös järjestelmän puutteet. Tšernobyliin onnettomuuden väitetäänkin osaltaan edesauttaneen Neuvostoliiton hajoamisen.

"Tšernobylissä jää kaikkein vahvimmin mieleen elämä "kaiken jälkeen": esineet vailla ihmistä, maisemat vailla ihmistä. Tie joka ei vie minnekään, johdot jotka eivät johda mihinkään. Ei, siinä tulee ajatelleeksi, kumpaa tämä on, menneisyyttä vai tulevaisuutta?"