Vielä ei jäähylle! Portti on raollaan.
Möhö - murujen kerääjä
tiistai 15. syyskuuta 2020
sunnuntai 13. syyskuuta 2020
lauantai 12. syyskuuta 2020
Viikon 37 / 2020 kirjakassi
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Taas oli loiventavan aika Zafón tiiliskiviromaanin jälkeen. kevennystä toivat aina luotettavan yllättävä Agatha sekä Markku Toivonen purevan ironisilla pakinoillaan. Kumpikin kirja lainattu Padasjoen kirjastosta!
Agatha Christie: Odottamaton vieras ( 1999 )
Herkullista Agathaa ratkaisun jäädessä viimeisten sivujen varaan syyllisen löytyessä siltä taholta, mistä sitä vähiten odottaisi. Tyypillisesti hän harhauttaa epäilemään arvelluttavalta vaikuttavia tyyppejä, varsin todennäköisiäkin, mutta lukija voi varautua loppumetrien kiriin - Agatha osaa yllättää. Niin nytkin!
Markku Toivonen: Kunnanhymyilijä
ja muita umelmavirkoja ( 2014 )
Tämä on aika paha. Siinä irvaillaan toden teolla yhteiskuntamme paisuvalle virkakunnalle. Tulee jopa mieleen kylmä ironia, jota edustaa esimerkiksi tarina kadunmittaajavirkamiehistä. Ettei vain Toivosessa piilisi ripaus kyynikkoa?
Entä sitten "Lihavien sakottaja" - mitä ajattelevatkaan bodypositiiviset, anorektikot tai muuten ulkonäköönsä kriittisesti suhtautuvat tällaisesta huumorista?
Nämä satiiriset kertomukset ovat älykkäästi ja taitavasti kirjoitettuja, mutta eivät oikein saaneet syttymään, niiden hauskuudesta puuttui pohjimmainen lämpö.
maanantai 7. syyskuuta 2020
Viikon 36 / 2020 kirjakassi
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo ( 2001, suom. 2004 )
( 647 sivua! )
Tämä massiivi, kirjailijansa esikoinen ( aikuisille ), on hämmentävä. Onko se rikosromaani, jännitysromaani, salapoliisiromaani, rakkausromaani, ihmisuhderomaani...
Sen ihmiset heittävät ohimennen ajatuksia, joita kun pysähtyy miettimään, havahtuu syvällisiin filosofioihin tai elämän totuuksiin. Esimerkkejä:
Fermin Romero de Torres:
- Televisio on Antikristus, Daniel, eikä mene kuin kolme neljä sukupolvea, niin kansa ei osaa pieraistakaan itse. Ihmiskunta palaa luola-asteelle, keskiaikaiseen barbariaan ja yleiseen imbesilliyteen, jonka etana ohitti jo pleistoseenisella kaudella. Tämä maailma ei kuole atomipommiin kuten lehdissä kirjoitetaan vaan nauruun ja latteuksiin, vitsien vääntämiseen kaikesta, huonojen vitsien sitä paitsi.
Sodasta:
Sodalla ei ole muistia eikä kukaan uskalla mennä sen ytimeen, ja pian jäljellä ei ole ketään joka voisi kertoa, mitä sodassa todella tapahtui, ja koittaa hetki jolloin emme enää tunnista sitä ja se palaa, uusin kasvoin ja uudella nimellä ja tuo takaisin sen, mikä on jäänyt jo taakse.
Lukemisesta:
Bea sanoo, että lukemisen taito kuolee pikkuhiljaa, että se on intiimi rituaali, että kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme, ja että lukiessamme panemme peliin koko sielumme ja sydämemme, ja että ne taitavat olla katoava luonnonvara.
Tarina on mielenkiintoinen. Kirjakauppias vie pienen poikansa "Unohdettujen kirjojen hautausmaalle", josta tämä sattumalta valitsee itselleen yhden kirjan. Luettuaan teoksen hän joutuu sen valtaan ja haluaa tietää kirjailijasta enemmän. Seurauksena on seikkailu, josta ei jännitystä tai draamaa puutu. Ja omituisesti kirjailijan kohtalossa näyttää olevan samankaltaisuutta pojan, Danielin elämään.
Carlos Ruiz Zafón: Tuulen varjo ( 2001, suom. 2004 )
( 647 sivua! )
Tämä massiivi, kirjailijansa esikoinen ( aikuisille ), on hämmentävä. Onko se rikosromaani, jännitysromaani, salapoliisiromaani, rakkausromaani, ihmisuhderomaani...
Sen ihmiset heittävät ohimennen ajatuksia, joita kun pysähtyy miettimään, havahtuu syvällisiin filosofioihin tai elämän totuuksiin. Esimerkkejä:
Fermin Romero de Torres:
- Televisio on Antikristus, Daniel, eikä mene kuin kolme neljä sukupolvea, niin kansa ei osaa pieraistakaan itse. Ihmiskunta palaa luola-asteelle, keskiaikaiseen barbariaan ja yleiseen imbesilliyteen, jonka etana ohitti jo pleistoseenisella kaudella. Tämä maailma ei kuole atomipommiin kuten lehdissä kirjoitetaan vaan nauruun ja latteuksiin, vitsien vääntämiseen kaikesta, huonojen vitsien sitä paitsi.
Sodasta:
Sodalla ei ole muistia eikä kukaan uskalla mennä sen ytimeen, ja pian jäljellä ei ole ketään joka voisi kertoa, mitä sodassa todella tapahtui, ja koittaa hetki jolloin emme enää tunnista sitä ja se palaa, uusin kasvoin ja uudella nimellä ja tuo takaisin sen, mikä on jäänyt jo taakse.
Lukemisesta:
Bea sanoo, että lukemisen taito kuolee pikkuhiljaa, että se on intiimi rituaali, että kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme, ja että lukiessamme panemme peliin koko sielumme ja sydämemme, ja että ne taitavat olla katoava luonnonvara.
Tarina on mielenkiintoinen. Kirjakauppias vie pienen poikansa "Unohdettujen kirjojen hautausmaalle", josta tämä sattumalta valitsee itselleen yhden kirjan. Luettuaan teoksen hän joutuu sen valtaan ja haluaa tietää kirjailijasta enemmän. Seurauksena on seikkailu, josta ei jännitystä tai draamaa puutu. Ja omituisesti kirjailijan kohtalossa näyttää olevan samankaltaisuutta pojan, Danielin elämään.
keskiviikko 2. syyskuuta 2020
tiistai 1. syyskuuta 2020
lauantai 29. elokuuta 2020
Viikon 35 / 2020 kirjakassi
Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.
Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.
Fjodor Dostojevski: Köyhää väkeä ( 1846, suom. 1960 )
( esikoisteos )
Dostojevski on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea, jotta voisi sanoa olevansa kirjallisuudesta kiinnostunut persoona. Rikosta ja rangaistusta en nyt jaksaisi lukea, mutta muuttolaatikosta sattui silmiini Köyhää väkeä.
Tämä teos on "kirjeromaani". Se koostuu siis kirjeistä, joita pikkuvirkamies ja ompelijatar, rakastuneita keskenään, lähettävät lähes päivittäin toisilleen. Kirjeiden kautta välittyvät henkilöiden elämänpiirin armoton köyhyys ja näköalattomuus, ympäristön suvaitsemattomuus ja työpaikkakiusaajien karkea pilkka.
Lopulta ompelijattaren, onhan hän nuori ja kaunis, ainoaksi pelastukseksi jää avioituminen varakkaan, vaikkakaan ehkä ei niin miellyttävän, miehen kanssa. Pikkuvirkamies jää epätoivoisena uppoamaan omaan yksinäiseen surkeuteensa.
Dostojevskin kieli on värikästä ja "venäläisen herttaista":
"Hyvästi pikku enkeli. Taas olen tuhrinut kokonaista kaksi arkkia paperia, vaikka jo ammoin olisi ollut aika lähteä virastoon. Suutelen, kullannuppu, jokaista pikku sormeanne erikseen ja jään nöyrimmäksi palvelijaksenne ja uskollisimmaksi ystäväksenne.
Makar Devuskin."
Jo esikoisteoksessaan Dostojevski osoittaa mestarin otteensa ihmisluonteiden havainnoinnissa. Myös luonto kuvautuu loistavasti:
"Kuu on parhaillaan nousemassa. Ilma kumajaa hiljaisuutta. Pyrähtää lentoon pikkulintu, tuulen henkäisystä helähtää rantakaisla, kala polskahtaa veden pinnassa - kaiken, kaiken saattoi kuulla aivan selvästi."
Romaanin sisällöstä tulevat selvästi esille Dostojevskin myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan, kunnioitus yläluokkaa kohtaan ja myötätunto köyhyydestä kärsiviä kohtaan.
Kirjeromaania en muista aiemmin lukeneenikaan. Talvella luin Kjell Westön ja Juha Itkosen kirjeenvaihdon,
mutta se oli tietysti teemoineen eri vuosisadalta.
Birgitta Ek, Ulf Hultberg, Margareta Nordqvist:
Manuela intiaanityttö ( 1979 )
Pedro kengänkiillottaja ( 1979 )
Fernando banaanimetsän poika ( 1980 )
Graciela pieni talonpoikaistyttö ( 1981 )
Kirjahyllyjen täydellisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä esille nousi nippu lastenkirjoja, joita jäin selaamaan. Kirjojen välittämä kuva lapsille Ecuadorin intiaanien elämänolosuhteista oli lähes inhorealistinen. Järkyttävä köyhyys, sairaudet ja syyt niihin - rikkaiden välinpitämättömyys, länsimaiden kapitalismi - tuotiin karusti esiin. Miten tällaista voi lukea lapsille? Eikö pitäisi olla prinssejä ja prinsessoja?
Joka tapauksessa luimme lapsillemme näitä aikanaan ajan aatteiden hengessä. Mielenkiintoista on muistaa, miten tyttäremme työsti näitä tarinoita. Hän suorastaan sukelsi näihin maailmoihin ja alkoi elää sikäläisten lasten tavoin. Erään vastaavan kirjan lapsi oli rampa, joten hän halusi ( 6-vuotias ), että häntä oli kuljetettava lastenrattaissa, koska hän ei voinut kävellä. Lapsi eläytyy, työstää asiat tavallaan, aikuinen järkeilee.
Manuelasta piti piirtää seinätaulu lastenhuoneeseen.
Tämä kirja oli poistettu kaupunkimme kirjaston kokoelmista. Sattumoisin - tai vääjäämättä, kun näin sen - se joutui hyppysiini ja omiin kokoelmiini.
Oli mielenkiintoista tutustua arvostamani taiteilijan elämänkertaan hänen itsensä ja hänen Juha-poikansa kertomana. Kuvataiteilijasta kun on kysymys, on luonnollista, että kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia.
Tanttu oli tunnettu sananparsikuvituksistaan. Niinpä kirjasta opin sananparren ja sananlaskun eron. ( Täällä aiheesta tarkemmin. )
Hän oli myös sarjakuvapiirtäjä: Rymy-Eetu oli juureva mies, joka pystyi mihin vain.
Erkki Tanttu liikkui Helsingin taiteilijapiireissä. Kirjassa kerrotaan hänen monista kuuluisista taiteilijaystävistään hauskoja anekdootteja. Lainaan tähän yhden.
Tämä tapahtui ravintola Elitessä:
...Arvo Turtiainen tokaisi: - Kyllä on tullut Elitekin kummalliseksi. Eivät taannoin päästäneet minua ja Pentti Haanpäätä sisälle...
Vai kävi Pentti kaupungissa, sanoin...
Ehkei portsari oikein tunne nykykirjallisuutta... ettekä varmaan olleet ihan selviäkään?
- Eihän me oltu ryypätty vasta kun kolme vuorokautta, puolusteli Arvo.
Dostojevski on niitä kirjailijoita, joita pitää lukea, jotta voisi sanoa olevansa kirjallisuudesta kiinnostunut persoona. Rikosta ja rangaistusta en nyt jaksaisi lukea, mutta muuttolaatikosta sattui silmiini Köyhää väkeä.
Tämä teos on "kirjeromaani". Se koostuu siis kirjeistä, joita pikkuvirkamies ja ompelijatar, rakastuneita keskenään, lähettävät lähes päivittäin toisilleen. Kirjeiden kautta välittyvät henkilöiden elämänpiirin armoton köyhyys ja näköalattomuus, ympäristön suvaitsemattomuus ja työpaikkakiusaajien karkea pilkka.
Lopulta ompelijattaren, onhan hän nuori ja kaunis, ainoaksi pelastukseksi jää avioituminen varakkaan, vaikkakaan ehkä ei niin miellyttävän, miehen kanssa. Pikkuvirkamies jää epätoivoisena uppoamaan omaan yksinäiseen surkeuteensa.
Dostojevskin kieli on värikästä ja "venäläisen herttaista":
"Hyvästi pikku enkeli. Taas olen tuhrinut kokonaista kaksi arkkia paperia, vaikka jo ammoin olisi ollut aika lähteä virastoon. Suutelen, kullannuppu, jokaista pikku sormeanne erikseen ja jään nöyrimmäksi palvelijaksenne ja uskollisimmaksi ystäväksenne.
Makar Devuskin."
Jo esikoisteoksessaan Dostojevski osoittaa mestarin otteensa ihmisluonteiden havainnoinnissa. Myös luonto kuvautuu loistavasti:
"Kuu on parhaillaan nousemassa. Ilma kumajaa hiljaisuutta. Pyrähtää lentoon pikkulintu, tuulen henkäisystä helähtää rantakaisla, kala polskahtaa veden pinnassa - kaiken, kaiken saattoi kuulla aivan selvästi."
Romaanin sisällöstä tulevat selvästi esille Dostojevskin myönteinen asenne kristinuskoa kohtaan, kunnioitus yläluokkaa kohtaan ja myötätunto köyhyydestä kärsiviä kohtaan.
Kirjeromaania en muista aiemmin lukeneenikaan. Talvella luin Kjell Westön ja Juha Itkosen kirjeenvaihdon,
mutta se oli tietysti teemoineen eri vuosisadalta.
Birgitta Ek, Ulf Hultberg, Margareta Nordqvist:
Manuela intiaanityttö ( 1979 )
Pedro kengänkiillottaja ( 1979 )
Fernando banaanimetsän poika ( 1980 )
Graciela pieni talonpoikaistyttö ( 1981 )
Kirjahyllyjen täydellisen uudelleenjärjestelyn yhteydessä esille nousi nippu lastenkirjoja, joita jäin selaamaan. Kirjojen välittämä kuva lapsille Ecuadorin intiaanien elämänolosuhteista oli lähes inhorealistinen. Järkyttävä köyhyys, sairaudet ja syyt niihin - rikkaiden välinpitämättömyys, länsimaiden kapitalismi - tuotiin karusti esiin. Miten tällaista voi lukea lapsille? Eikö pitäisi olla prinssejä ja prinsessoja?
Joka tapauksessa luimme lapsillemme näitä aikanaan ajan aatteiden hengessä. Mielenkiintoista on muistaa, miten tyttäremme työsti näitä tarinoita. Hän suorastaan sukelsi näihin maailmoihin ja alkoi elää sikäläisten lasten tavoin. Erään vastaavan kirjan lapsi oli rampa, joten hän halusi ( 6-vuotias ), että häntä oli kuljetettava lastenrattaissa, koska hän ei voinut kävellä. Lapsi eläytyy, työstää asiat tavallaan, aikuinen järkeilee.
Manuelasta piti piirtää seinätaulu lastenhuoneeseen.
Valitettavasti olosuhteet Ecuadorissa eivät ole 40 vuoden aikana alkuperäisväestön osalta juurikaan kohentuneet.
Juha Tanttu, Markku Tanttu: Isä piirtää
Kuvia Erkki Tantun elämästä
( 1990 )
Juha Tanttu, Markku Tanttu: Isä piirtää
Kuvia Erkki Tantun elämästä
Tämä kirja oli poistettu kaupunkimme kirjaston kokoelmista. Sattumoisin - tai vääjäämättä, kun näin sen - se joutui hyppysiini ja omiin kokoelmiini.
Oli mielenkiintoista tutustua arvostamani taiteilijan elämänkertaan hänen itsensä ja hänen Juha-poikansa kertomana. Kuvataiteilijasta kun on kysymys, on luonnollista, että kirjassa on runsaasti kuvamateriaalia.
Tanttu oli tunnettu sananparsikuvituksistaan. Niinpä kirjasta opin sananparren ja sananlaskun eron. ( Täällä aiheesta tarkemmin. )
Hän oli myös sarjakuvapiirtäjä: Rymy-Eetu oli juureva mies, joka pystyi mihin vain.
Erkki Tanttu liikkui Helsingin taiteilijapiireissä. Kirjassa kerrotaan hänen monista kuuluisista taiteilijaystävistään hauskoja anekdootteja. Lainaan tähän yhden.
Tämä tapahtui ravintola Elitessä:
...Arvo Turtiainen tokaisi: - Kyllä on tullut Elitekin kummalliseksi. Eivät taannoin päästäneet minua ja Pentti Haanpäätä sisälle...
Vai kävi Pentti kaupungissa, sanoin...
Ehkei portsari oikein tunne nykykirjallisuutta... ettekä varmaan olleet ihan selviäkään?
- Eihän me oltu ryypätty vasta kun kolme vuorokautta, puolusteli Arvo.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)