Jenin

 
Susan Abulhawa

Surullinen kirja - viiltävä. Sitä lukee sielu vereslihalla. Ja kysyy edetessään: tällaisiako me olemme, tätäkö on inhimillisyys?

Jumalan valittu kansa, holokaustin savujen hälvennyttyä, on nostattanut uuden kansanmurhan ikään kuin kostoksi kärsimyksistään. Mutta niinhän on tapahtunut vanhatestamentillisista ajoista asti. Koston kierre, säälimätön asenne vääräuskoisia kohtaan on edelleen nykypäivää Lähi-idän alueella.

Selaan vanhaa albumia ajalta, jota kirjan tapahtumat koskettavat. Vaikka henkilöt olivatkin fiktiota, tapahtumat kylläkin todellisia. Lomaa viettäessä ei tiennyt tapahtumista mitään.

Eilat

Vasta kotona selvisivät taustalla vallinneet murheelliset olosuhteet Palestiinassa ja Libanonissa.

Jerusalem Öljymäeltä ( Linkki )

"Minun on aina ollut vaikeaa olla liikuttumatta Jerusalemista, silloinkin kun olen vihannut sitä - ja Jumala tietää, että minä olen vihannut sitä pelkästään sen hinnan takia, joka siitä on maksettu ihmishengissä. Mutta sen näkeminen, kaukaa tai sen muurien labyrintin sisäpuolelta, pehmittää minut. Sen jokaiseen senttimetriin sisältyy muinaisen kulttuurin luottamus, niiden kuolema ja syntymämerkit, jotka ovat painuneet syvälle kaupungin sisälmyksiin ja sen rapautuneisiin reunoihin. Sen hiekkaan ovat jättäneet jalanjälkensä niin tuomitut kuin jumaliksi kohotetutkin."

Linkki Itkumuurille ( Western Wall )

Näin tänään ( linkki ).

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 24. Surullinen kirja, jota vedet silmissä luin. 

Afrikan tähti

Olisi pitänyt lukea huolellisemmin kirjan nimen alaotsikko. Keskityin vain Afrikan tähteen ja huokaisin helpottuneena löydettyäni HELMET-lukuhaasteen kohdan 44, kirjan joka liittyy johonkin peliin. Mutta jouduinkin yllättäen peleistä vaikeimpaan: isovanhempien, vanhempien ja lasten sekä lastenlasten, miniöiden ja muiden sukulaisten välisiin ihmissuhdekiemuroihin.

Elävästi, rehellisesti ja terävästi havainnoiden, syvästi eläytyen Merete Mazzarella kuvaa isoäitiyttään. Ja isoisänä jaankin monet hänen tuntemuksistaan. Hänen lapsenlapsensa asuvat kaukana, mistä seuraa omat vaikeutensa. Omamme eivät myöskään asu naapurissa, mutta näemme  toki heitä useammin. Mazzarellan analyysi on perusteellista. Omista kokemuksistani olen kirjoittanut pinnallisemmin blogissani aikaisemmin. Tässä linkki.

Pojantyttären tuliainen isovanhemmille perheen palattua Amerikanvuodestaan.

Edellisen lukemani kirjan vanha rouva, Kyllikki Villa, oli käytännössä aina matkoilla. Toisellakin tapaa elämään voi suhtautua. Merete Mazzarellan toive:

"Haluan lastenlasteni muistavan minut ihmisenä, joka asettui aloilleen, joka juurtui... jotkut sanovat, että ihminen voi yhtä hyvin olla matkalla kuin juurillaan, että hän voi yhtä hyvin - tai ehkä jopa mieluummin - olla liikkeessä. Omalta osaltani uskon, että ihminen tarvitsee sekä liikettä että rauhaa.Uskon, että ihminen tarvitsee ympäristön, josta hän tuntee vastuuta."

Tässä linkki Mazzarellan haastatteluun Menaiset-lehteen, jossa hän sivuaa myös tämän kirjan teemoja.

Myrskyssä

En uskonut millään jaksavani neljän kuukauden mittaista päiväkohtaista matkakertomusta, mutta se vain imaisi mukaansa. Ehkä syynä on oma lähestyvä matkani; ehkä myös se, että Kyllikki Villa oli matkaa tehdessään jo 75-vuotias ja itsekin painelen samalla vuosikymmenellä.

Oli hyvä lukea niistä vaikeuksista, mitä ikä tuo matkustamiseen. Ja havainto yksin matkustamisesta:

"Minä ajattelin vielä siitä - että kun työnsin niitä rattaita Santiagon lentokentällä, silloin minä taas koin semmoisen suunnattoman yksinäisyyteni, erillisyyteni ja riippuvuuteni ja avuttomuuteni... Se on minusta yksi sellainen kokemus, jonka takia [ naurahtaa ] näissä matkoissa on jotain - en minä osaa sanoa, mutta se on jotenkin tärkeä kokea. Että on ihan yksin ja odottaa  minkälaisia ne ihmiskohtaamiset ovat."

Luin maaliskuussa Hyypän teoksen muistin ylläpitoon vaikuttavista tekijöistä. Nyt voisin lisätä Villan havainnon, teorian siitä, miten matkustaessa helposti matkatavaroiden vaihtuvien paikkojen aiheuttama sekaannus pakottaa terästäytymään. Kotona kaikki on rutiininomaisesti samoilla paikoilla. Se tylsistyttää.  

"Matkalla on joka hotellissa aina jotenkin asennoiduttava uudelleen, järjesteltävä tavaransa uudelleen ja muistettava ja -. Jospa se jotenkin siirtäisi vanhuuden tylsistymistä."

Haitallisinta on hänen mukaansa kotona tylsien televisio-ohjelmien töllöttäminen ja:

"Pahinta on, jos eivät lue edes kirjoja."

Kyllikki Villan haastatteluja

Liitin tämän kirjan HELMET-lukuhaasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri. 

Liike

#LiikeNyt #Hjallis #Jungner #Enbuske

Majakka ja Perävaunu?

Kapinako mielessä?

Kissani

   Pajtim Statovci

Mitä sana Jugoslavia tuo mieleeni? - - Pönäkän valtiomiehen, Titon. - Ja sitten myöhemmin, kun homma levisi käsiin, muistan ajaneeni lentokoneessa rinkiä korkealla Sarajevon ilmatilassa odottamassa lupaa lentää edelleen Suomeen, samalla kun alhaalla tykit jylisivät.

   Muistan sen hädän ja sodan, mitä televisiossa näytettiin, "Balkanin teurastajan" Ratko Mladićin, Radovan Karadžićin ja Slobodan Miloševićin - nämä kolme oikeastaan vasta sitten kun heitä jo tuomittiin johtamistaan kauheuksista. Mutta mitä se elämä oli tavallisen ihmisen tasolla siellä ja täällä Suomessa pakolaisen arjessa, siitä ei minulla oikeastaan ollut käsitystä - ennen kuin nyt luettuani tämän kirjan.

   Kovin jokapäiväisesti olen suhtautunut maahanmuuttajiin, minä karjalaisen evakon poika, koska naapurissa leikkivät vilkkaat palestiinalaisen isän lapset, koska lähipitseriaa pyörittävät Kosovon albaanit ja koska jostain Balkanilta on lähikaupan nuori kahden lapsen äitikin.
   En haluaisi olla "maahanmuuttokriittinen" ryssävihaaja, hurrittelija, mustalaisvitsien kertoja, mutiaisten halveksija. Mutta kuinka sitten suhtautuvat Balkanilla albaanit ympäristöönsä:

   "Bulgarialaisella on hyvät kaupankäyntitaidot mutta kehno ihmistuntemus; serbialainen oli häijy, sielultaan ja sydämeltään paha; makedonialainen oli itsetuhoisen itsevarma eli helposti huijattavissa; bosnialainen valehteli minkä sivubisneksiltään ehti; mutta albaaniin, albaaniin saattoi luottaa kuin kiveen. Albaanit auttoivat hädässä olevia ihmisiä, kun muiden maiden kansalaiset parveilivat rahan ja omaisuuden perässä kuin haaskalinnut."

    

Me kaikki katsomme maailmaa omien, väritettyjen lasiemme läpi. Sata vuotta sitten Suomessa värit, punainen ja valkoinen, eivät ottaneet millään sopeutuakseen vierekkäin. Vieläkin suvussamme kerrotaan, miten Toivolle kävi, ketkä ampuivat viattoman nuorukaisen. Kuinka on mahdollista, että yhtäkkiä peto pääsi irti Balkanilla, ihmishenki ei mitään maksanut - tänä päivänä Syyriassa ja ties missä.

  Ja se peto raastoi kaiken, kulttuurin ja siihen syvälle liimatun uskonnonkin. "Kun uutisissa kerrottiin, mitä .. oli Račakissa tapahtunut, aloimme kyseenalaistaa jumalan olemassaolon... Ja missä hän oli, kun kertaalleen kiinni otetuille miehille sanottiin juoskaa karkuun, ja kun miehet juoksivat ylös mäkeä, heidät ammuttiin puolivälissä matkaa. Ja kun välikohtauksen jäljiltä näytettiin videokuvaa orvoksi jääneestä itkevästä pikkupojasta, mitä jumala teki tuolla lapsella? Jumala ei tehnyt tuolla lapsella mitään, sillä jumalaa ei ollut."

   Jotkut onnistuivat pakenemaan syyllisyys niskassaan - "Eikö olisi kunniallisempaa menehtyä kuin lähteä karkuun? Kuolla mieluummin sodassa kuin vanhuuteen?" Ja perillä vieraassa maassa huoli ja ikävä sukulaisista, kultturishokki, vieras kieli, kantaväestön epäluulo ja suorastaan viha, aikaa myöten lasten sopeutuminen ja vieraantuminen vanhempien perinteistä. Rauhanteon jälkeen havainto, ettei paluuta kaivattuun entiseen enää olekaan. Mies kirjoittaa Kosovosta Suomeen jääneelle vaimolleen, joka saa kirjeen:
"... mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille, joita ei enää ollut."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.

Seitsemäs

  Viivi Luik

Miten toisenlainen olikaan maaseutulapsen elämä 1950-luvun Virossa verrattuna omaani Suomessa samaan aikaan. Viivi Luikin pitkälti omaelämänkerrallinen teos antaa siitä hyvän kuvan. Miten mainiosti hän pystyykään tarkastelemaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Miten taitavasti hän osaakin välittää neuvostokomennon silmien alla sen, mitä piilee ihmisten mielessä salaa ja miten käyttäydytään julkisesti, miten takerrutaan toisaalla vanhaan, miten toisaalla yritetään rakentaa uutta.

   Mielenkiintoista oli havainto kirjoista, jotka olivat tavaroita, joissa ei ollut tärkeää se mistä ne olivat tehdyt tai miltä ne näyttivät:

 "Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät huonoon suuntaan... isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja."

   Ja elämästä:

   "Luetuissa tarinoissa elämä oli tiivistetty, ahdettu pieneen kokoon, joka kantilta nähtäväksi kuin palasokeri... Oikeasti kaikki tapahtui hitaasti, tavarat olivat raskaita, yöt ja päivät pitkiä, ihmiset harmaita ja tavallisia. Monet asiat tapahtuivat elämässä niin salakavalasti, että saatoit itse hyvinkin osallistua niihin, vaikka et edes ymmärtänyt mitä tapahtui."

   Ja kulttuurista:

 "Ensi alkuun kulttuuri ja aika osoittavat olemassaolonsa viattomassa muodossa - omin voimin luettuina lauseina, kiinnostuksena kirjan kuviin tai kellon viisareiden muutuvia asentoja kohtaan. Lapsille Kulttuuri ja Aika ovat kuin kilttejä setiä, jotka odottavat ja tarkkaavat ja muistuttavat rykäyksin olemassaolostaan...

   Joka oppii tuntemaan lähemmin niiden luonnon, sen silmät avautuvat ja hän näkee kirkkaasti niiden taitavat ja viehkeät valheet. Silloin näkyy myös, että kaikki onkin päinvastoin - ne riippuvat itse täysin uudesta sukupolvesta. Jos uudessa polvessa ei ole hyvyyttä, jos se on haluton, pinnallinen ja kopea, niin Kulttuuri ja Aika ovat hätää kärsimässä."

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja