keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Kissani


Mitä sana Jugoslavia tuo mieleeni? - - Pönäkän valtiomiehen, Titon. - Ja sitten myöhemmin, kun homma levisi käsiin, muistan ajaneeni lentokoneessa rinkiä korkealla Sarajevon ilmatilassa odottamassa lupaa lentää edelleen Suomeen, samalla kun alhaalla tykit jylisivät.

   Muistan sen hädän ja sodan, mitä televisiossa näytettiin, "Balkanin teurastajan" Ratko Mladićin, Radovan Karadžićin ja Slobodan Miloševićin - nämä kolme oikeastaan vasta sitten kun heitä jo tuomittiin johtamistaan kauheuksista. Mutta mitä se elämä oli tavallisen ihmisen tasolla siellä ja täällä Suomessa pakolaisen arjessa, siitä ei minulla oikeastaan ollut käsitystä - ennen kuin nyt luettuani tämän kirjan.

   Kovin jokapäiväisesti olen suhtautunut maahanmuuttajiin, minä karjalaisen evakon poika, koska naapurissa leikkivät vilkkaat palestiinalaisen isän lapset, koska lähipitseriaa pyörittävät Kosovon albaanit ja koska jostain Balkanilta on lähikaupan nuori kahden lapsen äitikin.
   En haluaisi olla "maahanmuuttokriittinen" ryssävihaaja, hurrittelija, mustalaisvitsien kertoja, mutiaisten halveksija. Mutta kuinka sitten suhtautuvat Balkanilla albaanit ympäristöönsä:

   "Bulgarialaisella on hyvät kaupankäyntitaidot mutta kehno ihmistuntemus; serbialainen oli häijy, sielultaan ja sydämeltään paha; makedonialainen oli itsetuhoisen itsevarma eli helposti huijattavissa; bosnialainen valehteli minkä sivubisneksiltään ehti; mutta albaaniin, albaaniin saattoi luottaa kuin kiveen. Albaanit auttoivat hädässä olevia ihmisiä, kun muiden maiden kansalaiset parveilivat rahan ja omaisuuden perässä kuin haaskalinnut."

    

Me kaikki katsomme maailmaa omien, väritettyjen lasiemme läpi. Sata vuotta sitten Suomessa värit, punainen ja valkoinen, eivät ottaneet millään sopeutuakseen vierekkäin. Vieläkin suvussamme kerrotaan, miten Toivolle kävi, ketkä ampuivat viattoman nuorukaisen. Kuinka on mahdollista, että yhtäkkiä peto pääsi irti Balkanilla, ihmishenki ei mitään maksanut - tänä päivänä Syyriassa ja ties missä.
  Ja se peto raastoi kaiken, kulttuurin ja siihen syvälle liimatun uskonnonkin. "Kun uutisissa kerrottiin, mitä .. oli Račakissa tapahtunut, aloimme kyseenalaistaa jumalan olemassaolon... Ja missä hän oli, kun kertaalleen kiinni otetuille miehille sanottiin juoskaa karkuun, ja kun miehet juoksivat ylös mäkeä, heidät ammuttiin puolivälissä matkaa. Ja kun välikohtauksen jäljiltä näytettiin videokuvaa orvoksi jääneestä itkevästä pikkupojasta, mitä jumala teki tuolla lapsella? Jumala ei tehnyt tuolla lapsella mitään, sillä jumalaa ei ollut."

   Jotkut onnistuivat pakenemaan syyllisyys niskassaan - "Eikö olisi kunniallisempaa menehtyä kuin lähteä karkuun? Kuolla mieluummin sodassa kuin vanhuuteen?" Ja perillä vieraassa maassa huoli ja ikävä sukulaisista, kultturishokki, vieras kieli, kantaväestön epäluulo ja suorastaan viha, aikaa myöten lasten sopeutuminen ja vieraantuminen vanhempien perinteistä. Rauhanteon jälkeen havainto, ettei paluuta kaivattuun entiseen enää olekaan. Mies kirjoittaa Kosovosta Suomeen jääneelle vaimolleen, joka saa kirjeen:
"... mutta kun avasin sen ja luin ne muutamat lauseet jotka hän oli minulle ja lapsille kirjoittanut, työnsin kirjeen takaisin kirjekuoreen, kääntelin sitä hetken käsissäni ja laitoin sen kaappiin, sillä hän oli osoittanut sen ihmisille, joita ei enää ollut."


Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 39: Kirja on maahanmuuttajan kirjoittama.


maanantai 16. huhtikuuta 2018

Seitsemäs


Miten toisenlainen olikaan maaseutulapsen elämä 1950-luvun Virossa verrattuna omaani Suomessa samaan aikaan. Viivi Luikin pitkälti omaelämänkerrallinen teos antaa siitä hyvän kuvan. Miten mainiosti hän pystyykään tarkastelemaan maailmaa lapsen näkökulmasta. Miten taitavasti hän osaakin välittää neuvostokomennon silmien alla sen, mitä piilee ihmisten mielessä salaa ja miten käyttäydytään julkisesti, miten takerrutaan toisaalla vanhaan, miten toisaalla yritetään rakentaa uutta.


   Mielenkiintoista oli havainto kirjoista, jotka olivat tavaroita, joissa ei ollut tärkeää se mistä ne olivat tehdyt tai miltä ne näyttivät:
 "Kun otit kirjan syliisi, ei sylissäsi ollut kasa paperia ja pahvia, vaan vieraita ihmisiä, suuria kaupunkeja, kalliovuoria, tasankoja, hirviöitä ja lohikäärmeitä. Sinä muutut samalla jättiläiseksi, joka kannat tuota moninaista elämää huoneesta toiseen, käsket ja kiellät. Mutta kun asiat menevät huonoon suuntaan... isket kirjan kiinni, olet kaikesta huolimatta voittaja."

   Ja elämästä:
   "Luetuissa tarinoissa elämä oli tiivistetty, ahdettu pieneen kokoon, joka kantilta nähtäväksi kuin palasokeri... Oikeasti kaikki tapahtui hitaasti, tavarat olivat raskaita, yöt ja päivät pitkiä, ihmiset harmaita ja tavallisia. Monet asiat tapahtuivat elämässä niin salakavalasti, että saatoit itse hyvinkin osallistua niihin, vaikka et edes ymmärtänyt mitä tapahtui."


   Ja kulttuurista:
 "Ensi alkuun kulttuuri ja aika osoittavat olemassaolonsa viattomassa muodossa - omin voimin luettuina lauseina, kiinnostuksena kirjan kuviin tai kellon viisareiden muutuvia asentoja kohtaan. Lapsille Kulttuuri ja Aika ovat kuin kilttejä setiä, jotka odottavat ja tarkkaavat ja muistuttavat rykäyksin olemassaolostaan...
   Joka oppii tuntemaan lähemmin niiden luonnon, sen silmät avautuvat ja hän näkee kirkkaasti niiden taitavat ja viehkeät valheet. Silloin näkyy myös, että kaikki onkin päinvastoin - ne riippuvat itse täysin uudesta sukupolvesta. Jos uudessa polvessa ei ole hyvyyttä, jos se on haluton, pinnallinen ja kopea, niin Kulttuuri ja Aika ovat hätää kärsimässä."


Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 8: Balttilaisen kirjailijan kirjoittama kirja

perjantai 13. huhtikuuta 2018

Kommunikaatio

Älyttömät älylaitteet kommunikoivat. #JuhaniTamminen vastaan #TuomasEnbuske.

Vittulanjänkällä



Populäärimusiikkia Vittulanjänkällä toi kutkuttavalla tavalla mieleeni muistumia omasta elämänkaarestani. Erikoisen hyvin muistuttivat kertojan isän luottamukselliset ja kasvattavat neuvot pojalleen, "näin miesten kesken", oman 100-vuotiaan isäni tapaa suhtautua maailmaan. Siteeraan erästä kohtaa, mikä sopii lukuhaasteyhteyteen mainiosti:

"Vaarallisin asia, se josta hän kaikkein eniten halusi varoittaa, se yksittäinen tekijä, joka oli lähettänyt joukkokaupalla nuoria reppanoita hulluuden hetteikköön, oli kuitenkin kirjojen lukeminen... Mielisairaalat olivat pullollaan ihmisiä, jotka olivat lukeneet liikaa... Vaarallista oli nimenomaan kaunokirjallisuus, juuri sen parissa syntyi perusta kaikelle pohdiskelulle, kaunokirjallisuudessa suorastaan kannustettiin mietiskelemään. Hyi hitto!"
   Lohdutan itseäni kuitenkin Markku T Hyypän viestittämällä tutkimustiedolla, että juuri romaanien lukeminen - eritoten ikääntyneille miehille sopien - lisäsi vuosilla elinikää.


Kirjan kuvaus poikasten ilmakivääritaisteluista nosti ylös muistojeni likakaivosta omakohtaiset sotakokemukseni kotiharjun kivikoista. Ilmakon kuti vingahti ihanasti osuessaan vinosti kiven pintaan, aivan kuin länkkäreissä. Mitään vahinkoa ei, ihme kyllä, sattunut. Lyijypaukut loppuivat ilmeisesti ajoissa. Haavoittumiseni tapahtui vasta siinä vaiheessa, kun käytimme ammuksina pihlajanmarjoja. Vuosikaudet sain retostella mahassani näkyvällä ampumahaavan arvella, kunnes aika ja unohdus paransivat lapsuuden höperyydet.

Sijoitin tämän kirjan  HELMET-lukuhaasteen kohtaan 32: Kirjassa käydään koulua tai opiskellaan.

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Patriarkan syksy


Vuolaana koskena ryöppyävää tekstiä, jossa pyörteiden paikalla pisteet, jotta lukija voisi vetää henkeä ja kuivata otsansa. Kirja kuvaa ehdottoman vallan turmelemaa yksinvaltiasta ja hänen valtansa kulisseja juonitteluineen ja raakuuksineen, vähitellen vanhuuden tuomaa vallan kirpoamista ja kuolemaa. 
   Onko kyseessä vain kirjailijan kuvitelma? Valitettavasti ei. Tyranneja on ollut ja on yhä. Katsokaa ympärillenne.

 HELMET-lukuhaasteen kohta 15: Palkitun kääntäjän kääntämä kirja, Pentti Saaritsa ( Mikael Agricola-palkinto 1976, 1987 )

lauantai 7. huhtikuuta 2018

Kunnon Švejk


Vinttikomerosta kaivoin esiin jotakin vanhaa ensimmäisen maailmansodan aikaan liittyvää. ( HELMET-lukuhaasteen kohta 30 ). Mutta vaikka sota on kauheaa, oli pakko nauraa vedet silmissä Hašekin pohjattomasta lähteestä pulppuavalle hirtehiselle tarinoinnille ihmisluonnon heikkouksista ja ja sodankäynnin turhuudesta.
( Kirjan välistä löydetty! )

Pari sitaattia, joissa saattaa olla häivähdys nykyaikaakin:
   Švejk: "Sotilas ei saa koskaan pelätä mitään. Vaikka hän taistelussa lankeaisi käymälämonttuun, on hänen vain nuoltava itsensä puhtaaksi ja jatkettava taistelua. Ja mitä taas tulee myrkkykaasuihin, on jokainen tottunut niihin kasarmeissa, kun on ollut ruoaksi tuoretta sotilasleipää ja herneitä suurimoiden kera. Mutta nyt ovat venäläiset keksineet jotakin aliupseereita vastaan..." 

( Kirjan välistä löydetty! )

Mediaraivoa on ollut ennenkin aivan selvästi, toki vain  palautteena lehtien palstoilla. Kuinka joustavasti nykyäänkin siirrytään asiasta henkilökohtaisuuksiin:
   "Tämän jälkeen sain Eläinmaailman toimittajalta tavattoman karkean kirjeen täynnä henkilökohtaisia solvauksia ja epäkohteliaisuutta, kirjeen jossa minua nimitetään parantumattomaksi pässinpääksi ja naudaksi, mikä ansaitsee ankaran nuhteen. Näin ei vastata säädyllisten ihmisten kesken asialliseen, tieteelliseen väittämään."

   piirros: Josef Lada

Švejkin tarinaa tuli kirjoissa vuolaana virtana eikä sitä padonnut muu, kuin Hašekin kuolema 1923. Vielä yksi sitaatti, jossa kuulija hermostuu Švejkin puheisiin:
- Nyt saa riittää jo! jefreitteri huusi.
- Noista sanoista päätellen olette ainakin onnellinen ihminen, Švejk sanoi, - sillä useimmat ihmiset eivät milloinkaan saa tarpeekseen.