Vaarin perinnöstä löytyi yllättäen tuhat euroa käteistä. Vanhan pompan povitaskusta.
Ja kyllähän minä muistinkin sen puheen:
"Mikä mies se on, jolla ei rahaa ole lompuukissa!"
Olin pakotettu hakemaan hänelle pankista, vaikka eihän hän hoitokodissa mitään tarvinnut, laskut hoituivat omia teitään.
Heräsi kysymys, mitä tehdä niille rahoille. Jakamista osakkaille ei kannattanut kukaan. Pian keksittiin: annetaan ne Kallelle. Kalle oli Vaarin luottomies, kauppakuski, sairaalareissujen järjestelijä - hengenpelastaja, kun sattui tiukka paikka.
Mutta Kallella oli eräs hankala piirre. Hän oli hyväntekijä luonnostaan. Ei hän suostunut rahaa ottamaan kauppareissuista, kahvipaketilla asia oli kuitattu.
Toisaalta hän ei avuliaisuuttaan kätkenyt. Hyvät palveluksensa hän kyllä osasi luetella ja vaivannäkönsä asetella niin, että meillä sukulaisilla kiitollisuuden velka oli kasvanut melkoiseksi.
Eikä Kallelle auttanut huomautella, että hän vaatisi asianmukaiset korvaukset vaivoistaan eikä antaisi hyväksikäyttää itseään. Ei, Kalle auttoi, kärsi ja "kirkkaimman kruunun sai".
Oli keksittävä juoni, jokin liukas, uskottavan tuntuinen tarina, joka uppoaisi Kalleen. Niinpä kutsuimme hänet hautajaisten vuosipäivän muistelukahveille. Kallelle tultaisiin kertomaan tarina, miten vaarin vanhaa kirjoituspöytää tyhjennettäessä rojujen seasta olikin löytynyt ruskea kirjekuori seteleineen. Mutta miten osoittaa, että se oli tarkoitettu Kallelle?
Onneksi löysin vaarin papereista irtonaisen lappusen, johon oli kirjoitettu Kallen nimi ja puhelinnumero. Niinpä rupesin harjoittelemaan väärentääkseni vaarin käsialalla kirjekuoreen Kallen nimen. Ensimmäisen A-nelosen jälkeen kävi selväksi, ettei minusta ole siihen hommaan.
Sitten vaimoni sai oivalluksen: kääritään setelien ympärille se nimilappu ja pannaan kumilenkillä paketti kasaan. Näin selittyisi sekin, miksemme heti olleet keksineet nimettömän kirjekuoren salaisuutta.
Valmistelut oli tehty. Ajan tullen pantiin pöytä koreaksi ja ryhdyttiin vierasta odottamaan. Paikallaolijat oli vihitty salaisuuteen. Vaimoni ilmoitti varmuuden vuoksi aikovansa poistua keittiöön, kun rupeaisin pajunköyttä syöttämään. Epäili pokkansa pettävän.
Ja sitten odotettiin. Ja odotettiin. Ei kuulu Kallea. Lopulta soitin tiedustellakseni tilannetta. - Ei vastausta. Joimme kahvit, pistimme pullat poskeen ilman vierastamme.
Joskus iltamyöhällä soitti Kalle, kysellen soittopyyntöäni. Hän oli unohtanut autuaasti koko kekkerin. Oli ollut marjametsässä kenttien kuulumattomissa. Pitkään lohduteltuani nolostunutta miestä sain hänet lupaamaan tulemaan seuraavana päivänä. Sattuuhan sitä. Eihän tässä mitään vahinkoa.
Vihdoin istui Kalle sohvalla. Juteltiin niitä ja varsinkin näitä. Muisteltiin sitten vaariakin, mistä pääsin asiani alkuun. Vaimolle tuli mieleen mennä kahvia keittämään.
"... ja kun me porukalla ihmettelimme, mitä rahoja nämä oikein ovat, niin kyllä ne vahvasti näyttävät sinulle kuuluvan", päätin puheeni. Keittiössä jännittynyttä odotusta. Vedin henkeä pystyäkseni kumoamaan Kallen vastustelun, kun hän sanoikin: - Joo, kyllä minä sen tiesin. Veke kertoi hoitokodissa. "Kyllä minä Kalle sinua sitten muistan", hän oli sanonut.
