lauantai 12. kesäkuuta 2021

Viikon 23 / 2021 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.






José Mallorquí:  El Coyote,  Kuolemaa pakoon ( 1956 )

Seikkailuromaani viime vuosisadan loppupuolen Kaliforniasta ( Oikeastaan siis jo edellisen vuosisadan, 1800-luvun puolelta. )

Tämä kirjasarja on setäni perintöä 1950-luvulta. Luin niitä innolla poikasena. Halusin tarkistaa, miltä ne tuntuvat nyt vahalla iällä - enpä paljon erehtynyt ennakkokäsityksistäni. Villin lännen rajua meininkiä, jota el Coyote sankarillisen leikillisesti rauhoitti. Ripaus romantiikka joukkon, ja keitos oli valmis. Näitä tarinoita Mallorquí tehtaili liukuhihnalta ( 192 kappaletta ), eikä yhdenkään tarvitse jäädä mieleen.




Sue Grafton: A niin kuin alibi  ( 1982, suom. 1996 )

Nyt kun olen päässyt kesäloman makuun, haravoin kynsiini dekkareita. Tämä kirja on tuoreemmasta liukuhihnasarjasta. Tietysti olen lukenut sen joskus vuosia sitten enkä muistanut enää juonta. Tyypillisestä yksityisetsivähommastahan on tässä kysymys. Ja loppuratkaisu on jätetty viimeisille sivuille, jossa Kinsey Millhone tietysti hankkiutuu murhaajan kanssa yksin pimeälle rannalle puolustamaan henkeään - onnistuu siinä ihan viimeisellä sivulla ( sarjan jatkumisen varmistamisksi ).

Muistin sentään kirjasta aikaisemman lukemisen perusteella yhden vekkulin sanan:

satulavastus

Luin sen aikanaan: satulavastus enkä tajunnut yhtään mitään. Vasta kun luin sen: satulavastus ymmärsin asiayhteyden. 





perjantai 4. kesäkuuta 2021

Viikon 22 / 2021 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.










Maxim Gorki:  Äiti  ( 1907, suom. 1958 ? )

Alun perin ajattelin lukea tämän äitienpäiväksi, mutta myöhästyin. Kirjaa sanotaan Gorkin pääteokseksi, varmaan tunnetuimmaksikin ja sosialistisen realismin mallikappaleeksi. Ja julkaisunsa jälkeen Gorkin olikin lähdettävä tsaristisesta Venäjästä ulkomaille pakoon.

Ilmeisesti Äiti on osittain omaelämänkerrallinen dokumentti ajan murroksesta Venäjällä. Se on loistavaa kuvausta ja tietysti perin ihanteellinen tulevaisuuden visio:

"- Tiedän, - tulee aika, jolloin ihmiset alkavat ihailla toinen toistaan, jolloin jokainen säteilee tähtenä toiselle. Ihmiset tulevat kulkemaan maan kamaralla vapaina, suurina vapautensa voimasta, kaikki avoimin sydämin, jokainen sydän puhdistuneena kateudesta, eikä kukaan tule vihaamaan toistaan. Elämä ei ole silloin arkista olemista, vaan ihmisen palvelemista; hänen arvonsa kohoaa korkealle, - vapaille ovat kaikki korkeudet saavutettavissa! Silloin eletään totuudessa ja vapaudessa kauneutta varten, ja parhaimpina pidetään niitä, jotka avarammin syleilevät sydämellään maailmaa ja jotka syvimmin rakastavat sitä, - parhaimpina tulevat olemaan vapaimmat, sillä heissä on eniten kauneutta! Siinä elämässä ihmiset tulevat olemaan suuria..."

"Miten hyviä ihmisiä he ovatkaan, Nilovna. Puhun nuorista työläisistä, - he ovat lujatahtoisia, herkkiä, heissä on sammumaton halu tietoon. Heitä katsellessa näkee, että Venäjästä tulee kaikkein kirkkain demokratia maailmassa!"

Vallankumouksen tapahduttua Gorki näki vapauden ajatusten haihtuvan ja ihmisoikeuksien arvon katoavan. Leninin kanssa tuli tietenkin riitaa. Eipä taida nykyisenkään hallinnon alla ihmisoikeutta ja vapautta riittävän kaikille. Demokratia sosialismissa osoittautui "demokratiaksi" - ja nyky-Venäjällä...

Kirjan äiti on joutunut juopon miehensä alistamaksi. Miehen kuoltua hänen pokansa pääsee kehittymään sosialistisiin aatteisiin, joihin tarinan edetessä äiti vähitellen perehtyy. Kirja kuvaa hyvin yhteisön ihmisten epäluuloja ja vähittäistä asettumista tukemaan muutosvoimaa. Alkuvaiheessa hallintovalta tukahduttaa vastarinnan, ja poika tovereineen joutuu karkotetuksi Siperiaan. Äiti jatkaa poikansa maanalaista työtä, mutta joutuu lopulta pidätetyksi.




Matthew Costello, Neil Richards: 

Kohtalokas näytelmä, Cherringhamin mysteerit 9

Tappava tunnistus, Cherringhamin mysteerit 10


Autoilemassa jälleen. Matka joutuu kepeää tarinaa kuunnellessa. Mysteeri 9 selostaa teatterissa tapahtuvia onnettomuuksia ( Aivan kuin sama tarina olisi jo kuultu toisessa ympäristössä. ) Epäiltäviä sirotellaan sopivasti jutun edistyessä, kunnes oikeaksi syylliseksi paljastuu - tässä siis juonipaljastus - kaltoinkohdeltu entinen kirjailija, joka juuri on kostamaisillaan vääryyden, mutta ei ehdi tappaa.

Mysteeri 10 kertoo pahoille teille eksyneestä papista, joka salaperäisesti kuolee juoksulenkillään. Jack ja Sarah tutkivat asiaa ja selvittävät seikan tuota pikaa. Kostosta siinäkin oli kysymys. Loppuratkaisu jättää ilmaan pienen epäilyksen oikeudenmukaisuudesta.


perjantai 28. toukokuuta 2021

Viikon 21 / 2021 kirjakassi

 




Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.







Gösta Knutsson: Nalle Karvatassu-sarja

Nalle Karvatassu lähtee maailmalle ( 1949, suom. 1951 )
Nalle Karvatassu panee toimeksi ( 1950, suom. 1951 )
Nalle Karvatassu ja Ruttana ( 1952, suom. 1953 )


Tyttärelle ostetut kirjat ( 1981 ) ovat sitä epätoivoista laatua, josta sivut irtoilevat, ellei pidä varaansa. Ja nyt siivouskurimuksessa ne ovat saaneet tuomionsa paperikierrätykseen - sitä ennen jäähyväisluin ne.

Pekka Töpöhäntä teki Knutssonista maailmankuulun, mutta kyllä Karvatassussakin on lumovoimaa. Nallet varmaan useinmiten kirjoitetaan hyväntahtoisiksi, vähän yksinkertaisiksi, kuten nalle Puh tai Uppo-Nalle tai kansansatujen karhut. Niin Karvatassukin.

Knutsson on saanut loihdituksi Karvatassuunsa luonnetta ja omaperäisyyttä; ei niinkään tyhmyyttä kuin oppimattomuutta, hyvää käytöstä ja empatiaa, aloitekykyä ja uteliaisuutta - hunajaista herkkusuuta; tietämättömyydestä johtuvaa tohelointia, mutta toisaalta syvää rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta. Niistäpä aineksista sankaruus muodostuu ja lukijalle, kuuntelijalle, mielihyvää.

( Tällä viikolla en ehtinyt lukea juuri mitään - puutarhanhoito vaatii osansa. )


perjantai 21. toukokuuta 2021

Viikon 20 / 2021 kirjakassi

 


Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.



Kuvataiteen Satuja II ( 1955 )

Kuvittanut Helga Sjöstedt

Kirjoittajat:

Katri Savolainen, Rauno Toivonen, Ruup. Kainulainen, Oskari Nousiainen, Aulis Nopsanen ja Gunvor Mårtenson ( suom. Aira Heiskanen )


Kuvittajan Helga Sjöstedtin takia otin tämän kirjan käteeni. Hänhän tuli tunnetuksi lukuisista satu- ja lastenkirjoistaan sekä korteistaan. ( Pikku-Marjan eläinkirja, Hölmölän kylä )

Mutta satujen kirjoittaminen on vaikea laji, harva jää klassikoksi. Eikä näistä yksikään ole sellainen. 

Tarkoitus on tietysti ollut hyvä. Satu kasvattaa. Peikot ovat rumia ja ilkeitä, ovatko rumat ihmisetkin ( ? ). Hento prinsessa Päivänsäde päihittää peikot kiltteydellään: - Ei saa tehdä pahaa kenellekään! Ja sillä hyvä.

Peikot ovat sotkuisiakin. Mutta Päivänsäde opettaa tavoille. Siisteys on hyväksi.

Viimeisessä peikkotarinassa peikko on tyhmä, jota nokkela Pontus uunottaa mennen tullen. Tämä tarina onkin muunnelma vanhasta kansansadusta, ja sen huomaa paremmasta tasosta.

Muissa kertomuksissa vihjataan, että sen lisäksi että on kiltti eikä kiusaa pienempiään, pitää olla myös ahkera ja harjoitella taitojansa - vaikka olisi pieni. Niin menestyy maailmassa.





E. Uspenski, R. Katsanov: Krokotiili Gena ( 1979 )



Vertailukohtana 1950-luvun lastenkirjallisuuteen luin siivotessa käteen sattuneen "neukkukirjan". Eduard Uspenskihan oli valtavan hyvä kirjoittamaan hauskoja ( sekä ovelasti systeemiä kritisoivia ) lastenkirjoja: Fedja-setä, kissa ja koira tai Alas taikavirtaa esimerkiksi - ja sitten tämä Gena.

Vaimoni askarteli aikoinaan tarinaan sopivat paperinuket tyttärellemme. Ulla-tyttö, krokotiili Gena tietenkin, Muksis, joka löytyi appelsiinilaatikosta.



Sitten esiintyi kirahvi Anjuta ja ilkeä akka Isokomero rottineen, oli leijona Henrik ja Tobik-koira ja ehkä muitakin.

Muksis, löydyttyään, rupesi töihin aletavarakauppaan. Gena puolestaan oli töissä eläintarhassa - työläisvaltiossa kaikki tekivät siis työtä. 

Gena oli yksinäinen vapaa-ajallaan. Hän rupesi puuhaamaan ystävyyden taloa, jotta kenenkään ei tarvitsisi olla yksin.  Kaikki lähtivät innolla mukaan rakentamaan. - Paitsi yksi. Systeeminvastainen akka Isokomero kävi varastelemassa tiiliä ja tekemässä muutakin vahinkoa. ( Sitä oli liikkeellä siihen aikaan, ehkä vieläkin. )

Mutta uurastajat saivat kuitenkin talon valmiiksi, ja työn touhussa kaikki olivatkin jo ystävystyneet. Loppuhuipennukseksi akka Isokomero tuli katumapäälle ja liittyi tovereihin. ( !! )









perjantai 14. toukokuuta 2021

Viikon 19 / 2021 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.




                       


Matthew Costello, Neil Richards: 

Cherringhamin 7. mysteeri, Viimeiset juhlat, viihdytti meitä jälleen tien päällä. Juoni oli "klassinen" kartanoineen, ruumiineen - jopa salaisine tunneleineen. Matka joutui. Hädin tuskin enää muistan tarinan sisältöä.

Cherringhamin 8. mysteeri, Lumisokea, puolestaan herätti mielenkiintoa vanhusten hoitolaitoksen ongelmiin, joista Suomessakin on viime vuosina uutisoitu. Voiton maksimointi näkyy lopputuloksessa. Kirjassa huonosti hoidetun laitoksen asukki karkaa lumimyrskyyn ja uupuu sinne. Tapaus osoittautuu kuitenkin ovelaksi murhaksi, kostoksi, jonka toinen asukki suorittaa houkuttelemalla uhrin talvimyrskyyn.



Bruce Chatwin:  Näkymättömät polut ( 1987, suom. 1988 )

Näitä Australian alkuperäisen väestön polkuja selvitellessään Chatwin oli jo ehtinyt tallata reittejä monella mantereella, ja se näkyy kirjassa. Hassua kyllä, hän ei kirjoittanut tätä teostaan Australiassa, vaan Kreikassa, jossa sattumalta kuljin, tietämättäni, kappaleen matkaa samaa reittiä kuin hän vuosikymmeniä aiemmin.

Samalla kun hän haki ymmärrystä alkuperäisväestön "näkymättömille poluille", laulureitelle, hän selvästi halusi selvittää levottoman luonteensa alkuperää, useiden ihmisten vastustamatonta halua vaellella.



Australian sisämaa on kuivaa pensaikkoa, paikoin erämaata. Sateita sattuu harvoin ja paikallisesti. Tästä seuraa väistämättä asukkaille, että paikoilleen ei voi jäädä, on vaellettava suotuisten paikkojen reittejä - paikalleen jääminen tietäisi menehtymistä.

Käsitys maan omistamisesta muodostuu myös vastaavasti: ei ole tarkkarajaista suljettua aluetta, jonka voi omistaa, vaan reitti - polkujen verkosto, jota voi käyttää hädän hetkellä. Maata merkitsevä sana tarkoittaa myös viivaa.

Ennen valkoisten tuloa jokainen australialainen peri pätkän reittiä yksityisomistukseensa. Sen paikat kuvattiin laululla. Laulun säkeet olivat ikään kuin maanomistuskirja. Omistaja saattoi lainata niitä muille, mutta ei myydä.
Kun matkalla on laulanut omat säkeensä loppuun tulee "pysäkki", raja, jonka jälkeen laulu muuttuu, ja sillä on uusi omistaja. 
Rajalla voitiin vaihtaa tietoja tai käydä kauppaa. Vaeltamisen edellytys olikin hyvät suhteet naapuriheimoihin. Järjestelmä muistuttaa etäisesti linnunlaulujen reviirimerkitystä.

"Alkuasukkaiden laulua on kovin vaikea käsittää siksi, että siinä luetellaan yksityiskohta yksityiskohdan perään. Mutta pinnallisestikin lukemalla siinä voi nähdä vilahduksen moraalisesta maailmankaikkeudesta - yhtä moraalisesta kuin Uusi Testamentti - jossa sukulaisuusrakenteet ulottuvat kaikkiin eläviin ihmisiin, kaikkiin muihin luotuihin ja jokiin, kiviin ja puihin."

Erään ongelman Chatwin nostaa esiin: miten yhteydenpito onnistui, kun alkuasukkailla oli kaksisataa eri kieltä. Kielten synty selittyy Australian sisäosien eri paikkojen mikroilmastoilla, kasvistoilla, eläismistöillä jne. Sanastot kehittyivät väistämättä erilaisiksi. Mutta miten laulut sitten saattoivat ohjata vaeltajia halki mantereen? 

"Näyttää siltä että sanoista riippumatta laulun melodinen hahmo kuvailee sitä seutua jonka halki laulu kulkee... Tiettyjen fraasien, tiettyjen nuottiyhdistelmien, katsotaan kuvaavan esi-isän jalkojen toimintaa. Jokin fraasi sanoo "suolatasanko", toinen "puronuoma"... jne. Musiikillinen fraasi on siis kartan maamerkki."




Puolet kirjasta käsittelee monien ihmisten halua vaeltaa. kokemansa ja lukemansa perusteella hän tulee seuraavaan päätelmään:

"Jos niin on; jos erämaa on "koti"; jos vaistomme ovat muotoutuneet erämaassa, erämaan koettelemusten voittamiseksi - silloin on helpompi ymmärtää miksi vihreämmät laitumet tympäisevät meitä, miksi omaisuus uuvuttaa meitä miksi Pascalin kuvitteellisesta miehestä hänen mukava asuntonsa tuntui vankilalta."

Pascalin peruste levottomuuteen:
"..heikon kuolevaisen luontainen tyytymättömyys, joka on niin suuri, jotta kun siihen oikein syvennymme, meitä ei lohduta mikään. Vain yksi voi meidän epätoivoamme huojentaa, ja se on "huvitus"; mutta se on onnettomuuksistamme pahin, sillä huvitukset estävät meitä ajattelemasta itseämme ja tuhoavat meidät vähitellen."


maanantai 10. toukokuuta 2021

Digiloikkia

 Elinkeinoelämän keskusliitto:

"Digitalisaatio edellyttää asioiden tekemistä ennakkoluulottomasti uudella tavalla. Se mahdollistaa esimerkiksi julkisen sektorin toiminnan tehostamisen ja palvelujen paremman laadun."



Todellakin! Kerronpa yhden soveltavan esimerkin. Sattuneesta  syystä jouduin vaihtamaan puhelimeni, jolloin tumpeloin verkkopankkini tunnukset lukkoon. Asian hoitaminen vaatii käynnin yli 300 km:n päässä sijaitsevan pankin konttoriin.

"Digitalisaation avulla voidaan saavuttaa arviolta jopa 15 prosenttia päästövähennyksiä muun muassa energia-alalla, teollisuudessa sekä kuljetuksissa ja henkilöliikenteessä."

Ja jotta voisin hoitaa kyseistä asiaa, minulla täytyisi olla henkilöllisyyteni todistamiseksi voimassa oleva passi tai henkilökortti - ajokortti ei käy.

Mutta kun minulla ei ole kumpaakaan. Pandemian aiheuttama matkustamattomuuteni vanhensi passini jo yli vuosi sitten.

"Organisaatiotasolla tarjotaan nykyisiä palveluita uusilla tavoilla ja hylätään vanhoja käytäntöjä."

Voi kuinka kätevästi passin saakaan haetuksi nykyään verkossa. Marssit vain valokuvaamoon, josta saat kuvaasi vastaavan koodin, ja sitten vain hakemus liikenteeseen. - Paitsi että jotta saisin anomuksen vireille, minun täytyy matkustaa täältä Jurvasta Seinäjoelle ( yli 50 km suuntaansa ) jättääkseni sormenjälkeni plus allekirjoitukseni. Aikaisemmin asia hoitui tuossa tuokiossa paikallisessa poliisitoimistossa, mitä ei enää ole.




Sitten vain odottamaan passin valmistumista. ( Maksuliikenteen hoidin kätevästi toisessa verkkopankissa. ) Koska minulla ei siis ole voimassa olevaa passia, en saa noutaa uutta passia paikallisesta matkahuollosta tai R-kioskista, vaan minun pitää ajaa Kauhajoelle ( n 40 km suuntaansa ) noutamaan se  poliisilaitokselta, jossa minun pitää todistaa henkilöllisyyteni passilla tai henkilökortilla...

Tämän jälkeen voin varata netissä ajan uuden passini kera alkuperäiseen, kaukaiseen pankkiini - sen saa joskus loppukuusta - kunhan olen ensin saanut varatuksi netissä ajan Seinäjoen poliisilaitokselle - sen saa hyvin loppukuusta...

Tukka nousisi pystyyn (, jos sitä olisi ), jos yrittäisin laskea noiden verkkotunnusten hankkimiseen kulutettua aikaa ja  r a h a a  - onneksi en pystykään!