lauantai 19. syyskuuta 2020

Viikon 38 / 2020 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.



Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.



Haruki Murakami:  Rajasta etelään, auringosta länteen  
                                   ( 1992, suom. 2017 )

Luettuani aikaisemmin Murakamin teokset Norwegian wood ja Komtuurin surma olisin odottanut tältä jotakin muuta. Kirjassa kuvataan päähenkilön, Hajimen kasvua lapsuudesta ja nuoruudesta keski-iän aikuisuuteen. Merkityksellistä hänen persoonansa muokkautumissa oli hänen elämänsä yksilapsisessa perheessä, mikä siihen aikaan Japanissa oli harvinaista.

"Minun maailmassani oli itsestäänselvyys, että ainoat lapset olivat hemmoteltuja, heiveröisiä ja hirvittävän itsekeskeisiä."

Tarina kuvaa Hajimen suhteita tyttöystäviin, joihin hän sitten aikuisena törmää. Keskiluokkaisena perheenisänä hän - itsekeskeisenä - rakastuu uudelleen lapsuuden tyttöystävään, mistä tietenkin seuraa tavanomainen ongelmavyyhti kiintymyksestä vaimoon ja lapsiin ja toisaalta vastustamattoman vetovoimaiseen naiseen. Kertomus alkaa epäilyttävästi muistuttaa "kioskikirjallisuuden" teemoja, joskin taitavammin kirjoitettuna.

Keskustellussa rakastetun kanssa kiinnitti huomiotani eräs kohta lukemisesta puhuttaessa. Hajime perustelee, miksi lukee vain vanhoja, hyväksi kokemiaan kirjoja:

"Kai sen takia, etten halua pettyä. Jos luen kirjan, joka osoittautuu tylsäksi, minusta tuntuu, että olen heittänyt aikaa hukkaan. Ja samalla tunnen pettymystä. Ennen oli toisin. Aikaa oli enemmän, ja tylsänkin kirjan luettuaan, saattoi ajatella, että oli kuitenkin saanut siitä jotain irti. Ainakina jotakin pientä. Mutta en enää... Ehkä olen tullut vanhaksi."

Siinä ja siinä, ettei tämä kirja ollut juuri tuollainen tylsä. Voin kyllä kuvitella sen menevän kaupaksi - olihan siinä riittävästi erotiikkaakin mukana.





Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. Elämänkuvia.  
                            ( 2014 ) 

Se, että valitsin tämän kirjan, ei johtunut siitä, että olen muutama viikko sitten ostanut valkoisen Toyotan - vai johtuikohan. Ennemminkin, koska emme päässeet perinteiselle syysmatkallemme, ajattelin lukaista sitä varten varaamamme matkalukemisen ( e-kirja ). Sattumalta tämäkin teos, kuten edellinenkin, on kehityskertomus.

Skiftesvik on syntynyt samana vuonna kuin minäkin. Siksi tässä kirjassa on joitakin samoja "eämänkuvia" kuin minullakin/meilläkin. Kirja on siis pitkälti omaelämänkerrallinen. Ja täytyy sanoa, että kertojana hän on mestarillinen. Kylmät väreet kulkevat lukiessa tärkeitä, ratkaisevia elämänvaiheita. Vanhenneen pariskunnan viimeisiä aikoja Skiftesvik kuvaa koskettavasti. Ja ikään kuin filminauhana elämänkaari kertautuu vanhuksen muistissa ennen poistumista lopullisesti.




lauantai 12. syyskuuta 2020

Viikon 37 / 2020 kirjakassi



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.



Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.

Taas oli loiventavan aika Zafón tiiliskiviromaanin jälkeen. kevennystä toivat aina luotettavan yllättävä Agatha sekä Markku Toivonen purevan ironisilla pakinoillaan. Kumpikin kirja lainattu Padasjoen kirjastosta!





Agatha Christie:  Odottamaton vieras  ( 1999 )

Herkullista Agathaa ratkaisun jäädessä viimeisten sivujen varaan syyllisen löytyessä siltä taholta, mistä sitä vähiten odottaisi. Tyypillisesti hän harhauttaa epäilemään arvelluttavalta vaikuttavia tyyppejä, varsin todennäköisiäkin, mutta lukija voi varautua loppumetrien kiriin - Agatha osaa yllättää. Niin nytkin!







Markku Toivonen: Kunnanhymyilijä 
                                 ja muita umelmavirkoja  ( 2014 )

Tämä on aika paha. Siinä irvaillaan toden teolla yhteiskuntamme paisuvalle virkakunnalle. Tulee jopa mieleen kylmä ironia, jota edustaa esimerkiksi tarina kadunmittaajavirkamiehistä. Ettei vain Toivosessa piilisi ripaus kyynikkoa?
Entä sitten "Lihavien sakottaja" - mitä ajattelevatkaan bodypositiiviset, anorektikot tai muuten ulkonäköönsä kriittisesti suhtautuvat tällaisesta huumorista?

Nämä satiiriset kertomukset ovat älykkäästi ja taitavasti kirjoitettuja, mutta eivät oikein saaneet syttymään, niiden hauskuudesta puuttui pohjimmainen lämpö.


maanantai 7. syyskuuta 2020

Viikon 36 / 2020 kirjakassi



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.



Vaimo heitti haasteen tälle vuodelle: Pitää lukea joka kuukausi, vähintään yksi, jonkun Nobel-palkitun kirjailijan teos eri vuosikymmeneltä. Ei niitä aikajärjestyksessä tarvitse lukea. Vaikeuksia voi tulla vanhojen kirjojen löytämisessäkin, mutta yritetään.






Carlos Ruiz Zafón:  Tuulen varjo  ( 2001, suom. 2004 )
                                  ( 647 sivua! )

Tämä massiivi, kirjailijansa esikoinen ( aikuisille ), on hämmentävä. Onko se rikosromaani, jännitysromaani, salapoliisiromaani, rakkausromaani, ihmisuhderomaani... 

Sen ihmiset heittävät ohimennen ajatuksia, joita kun pysähtyy miettimään, havahtuu syvällisiin filosofioihin tai elämän totuuksiin. Esimerkkejä:

Fermin Romero de Torres:
- Televisio on Antikristus, Daniel, eikä mene kuin kolme neljä sukupolvea, niin kansa ei osaa pieraistakaan itse. Ihmiskunta palaa luola-asteelle, keskiaikaiseen barbariaan ja yleiseen imbesilliyteen, jonka etana ohitti jo pleistoseenisella kaudella. Tämä maailma ei kuole atomipommiin kuten lehdissä kirjoitetaan vaan nauruun ja latteuksiin, vitsien vääntämiseen kaikesta, huonojen vitsien sitä paitsi.   

Sodasta:
Sodalla ei ole muistia eikä kukaan uskalla mennä sen ytimeen, ja pian jäljellä ei ole ketään joka voisi kertoa, mitä sodassa todella tapahtui, ja koittaa hetki jolloin emme enää tunnista sitä ja se palaa, uusin kasvoin ja uudella nimellä ja tuo takaisin sen, mikä on jäänyt jo taakse.

Lukemisesta:
Bea sanoo, että lukemisen taito kuolee pikkuhiljaa, että se on intiimi rituaali, että kirja on peili josta voimme nähdä vain sen, mitä meillä on sisällämme, ja että lukiessamme panemme peliin koko sielumme ja sydämemme, ja että ne taitavat olla katoava luonnonvara.

Tarina on mielenkiintoinen. Kirjakauppias vie pienen poikansa "Unohdettujen kirjojen hautausmaalle", josta tämä sattumalta valitsee itselleen yhden kirjan. Luettuaan teoksen hän joutuu sen valtaan ja haluaa tietää kirjailijasta enemmän. Seurauksena on seikkailu, josta ei jännitystä tai draamaa puutu. Ja omituisesti kirjailijan kohtalossa näyttää olevan samankaltaisuutta pojan, Danielin elämään.