Joulukuiset

Näin päättyy tämän vuoden luku-urakka. Aluksi sata suomalaisen kirjoittamaa kirjaa noin puolessa vuodessa, sitten kaikkea muutakin kymmenen kirjan kuukausivauhtia, yhteensä 173 kirjaa, e-kirjaa tai äänikirjaa. "Kirjanoppineeksi" en silti tunne itseäni. Jatkan lukemista ensi vuonna sen kummemmin tavoitteita itselleni asettamatta.








Katja Kallio: Yön kantaja, 2017

Pitkästä aikaa osui käteeni varsinainen kaunokirjallinen teos, suorastaan liikuttava. Harvoin saa luettavakseen näin elävää kuvausta. Erään naisen elämänkaaren ja hänen sairaalayhteisönsä vaiheiden hahmottaminen on vaatinut valtavaa taustatyötä. Silti Katja Kallio on välttänyt historioitsijan karikot ja säilyttänyt kirjailijan herkän otteensa Seilin saaren ihmisten ja luonnon kuvauksessaan.
   Henkilökohtaiseksi kirjan tarinan tuo se, että olen käynyt, kauan sitten tosin, tuolla saarella.

    






Brage Engedahl: Scanderbegin sormus, seikkailu Albaniassa, 1944

Tämä opus oli matkalla paperikeräykseen, kun nappasin sen lähempään tarkasteluun. Enpä luullut viehättyväni tällä ikää enää "pojkäventyr"-kertomukseen, mutta halusin lukea, mitä Albaniasta kuvataan. Olen kerran käynyt siellä ja vaikuttunut.
   Kirjan tarina on varsin tavanomainen seikkailu, missä 14-vuotias poika joutuu Tiranassa hankaluuksiin kirpputorilta ostamansa salaperäisen sormuksen johdosta. Sitä yrittää tavoitella konnamainen mies. Lisäksi poika joutuu kyläpäällikön kidnappaamaksi hänen ajaessaan omia poliittisia päämääriään. Lopulta kaikki oikeaoppisesti saa onnellisen päätöksen, ja paha saa palkkansa.
   Mutta eräs kohta kiinnosti: kyläpäällikkö kertoi miten toisinaan sotaväki tuli kylään ja pani talot palamaan. Kyläläiset olivat tietysti paenneet vuorille. Käydessäni Albaniassa kiinnitti huomiota muutamat rakenteilla olevat talot, jotka olivat pahasti kallellaan. Hallinnon "reippaat" otteet ovat käytössä vieläkin Hoxhan diktatuutin jälkeenkin. Ne vintturassa huojuvat talot ovat viranomaisten räjäyttämiä - pystyttäjiltä olivat rakennusluvat jääneet anomatta.


      Hoxhan rakennuttama bunkkeri

Luvaton rakennus






Charles O. Locke: Tuhoon tuomittu, 1959 ( 1957 )

Nuorukainen joutuu itsepuolustaakseen tappamaan mahtisuvun pojan. Siitä alkaa pakomatka halki Texasin ja New Mexicon erämaiden. Vastukset ovat valtavat, ja sankarin suoriutumisky uskomaton. Tuskaa lisää vielä pojan isän löytyminen hirtettynä sekä hänen hautansa häpäiseminen. Aseet paukkuvat, ja ruumiita tulee, Lopulta poika joutuu vainoajiensa surmaamaksi.
   Ja ikään kuin opetukseksi kaikesta tästä kirjailija panee sankarinsa suuhun ajatelman: ihmisen tappaminen pilaa ampujankin... "Jos vielä joskus tapan miehen selväjärkisenä, uskon varmasti että se saa minut vihaamaan itseäni."





Juhani Konkka, toim.: Mille nauratte, Valikoima neuvostohuumoria ja -satiiria, 1964

Tuntui erikoiselta lukea "Suuresta Ja Mahtavasta" naapurista kertovia hauskoja tarinoita, kun aikanaan oli käsitys melko yksiviivaiseta ja totisesta järjestelmästä. Mutta tietysti kansalaiset elivät vaihtelevissa oloissa. Kertomuksissa ivaillaan toisaalta yhteiskuntaa ja sen puutteita, toisaalta ihmisten ikiaikaisia heikkouksia.

 - Varastamalla valtiolta sinä varastat itseltäsi.
 - Omaanihan minä siinä otan, en suinkaan vierasta.

Ehkäpä nykyajankin käytöstavoille - ja joulun aikaan - sopisi huomautus:

   Sikakin päästetään pöytään, mutta vain kinkkuna.






Johanna Holmström: Itämaa, 2013

Tätä ei ehkä olisi pitänyt ottaa käteen. Se herätti työuran aikaisia muistoja murrosikäisten kasvukivuista ja koulukiusaamisten selvittelyistä. Kun kyseessä ovat valtavirrasta poikkeavat kulttuuriset ja uskonnolliset tavat,  kiihkomieliset, kompromissittomat, vaikeudet tuntuvat olevan sovittamattomia. Kirja antaa mahdollisuuden kurkistaa siihen todellisuuteen, missä maahanmuuttajataustaiset suomalaisessa yhteiskunnassa elävät. Suomalainen muslimiksi kääntynyt äiti pyrkii olemaan islamilaisempi kuin syntyjään islamilainen miehensä kasvattaessaan tyttäriään. Ehkä äidin jyrkkä luonne on periytynyt tyttärille, sillä törmäykset ovat rajuja. Vähitellen, kasvun myötä, seestymistä tapahtuu.





Mooses Mentula: Jääkausi, 2016

Supisuomalainen koulukiusattu panee opettajastaan perättömän ahdisteluväitteen liikkeelle. Se paisuu nopeasti kontrolloimattomaksi mustamaalaukseksi. Kiusastusta tulee kovis. Opettaja menettää työnsä, perheensä, mielenrauhansa - henkensä. Hyvä kuvaus nykyajan sosiaalisen median mustasta puolesta.
   Väkisinkin nousee mieleen aiemmin Facebookilla työskennelleen Chatmath Palihapitiyan katumus siitä, mihin on ollut osallisena: "Koen valtavaa syyllisyyttä. Kukaan ei varmaankaan arvannut, millaisia huonoja seurauksia sosiaalisella medialla olisi." ( Tästä haastatteluun. )






Matti Rönkä: Yyteet, 2017

Tuntemattomasta sotilaasta tutut hahmot on tässä kirjassa tuotu käymään nykyajan "sotaa" työpaikalla. Sopiva teos 100-vuotiaalle Suomelle. Taistelu jatkuu eri rintamilla. Vihollinen vaan ei ole niin selvä eikä yhteistä rintamaa tahdo muodostua globaalissa maailmantaloudessa. Jonkinlainen rauha saadaan kirjassa kuitenkin syntymään tynkäfirman jäänteille, ja päästään jatkamaan kohti parempaa tulevaisuutta.






A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat, 2017

Ripaus Muumien tunnelmaa, Jules Vernen seikkailuja, vähän sotahistoriaa, Pikku prinssin Antoine de Saint-Exupéryn henkeä muodostavat tämän kirjan tarinan olemuksen. Lähtökohtana on saari ja sen ihmiset -"paikassa joka on vähän maailman reunan tuolla puolen, saaressa missä unet käyvät toisinaan toteen ja sadut kävelevät vastaan, jos osaa huomata."
    Kertomus kiertää Jules Vernen kuvittelemalla Nautilus sukellusveneellä Atlantia Etelämantereelle, merten syvyyksiin - jopa Marsiin. Tarinassa on aikakone, jolla voi siirtyä aikain taa, sekä aparaatti, jolla saa painovoiman kumottua. Lukiessa tuntui, ettei mielikuvituksella ole rajaa. Oikein nautittavaa lukemista joulun tienoon muutenkin satumaisena aikana.






Arto Paasilinna: Hirttämättömien lurjusten yrttitarha, 1998

Seuraavaksi halusin jotakin hauskaa huumoria. Paasilinnaltahan voi odottaa veikeitä veijaritarinoita.
Mutta huumorin kulisseissa piileskelikin selvää ironiaa, kritiikkiä yhteiskunnan ylimpiäkin kohtaan. Rikollisten kohteluun Paasilinnalla oli reipasotteinen ratkaisu: pakkotyö kaivosonkaloissa, kunnes osoitettu katumus vapauttaisi. Vauhdikkaasta tarinasta ei tietenkään puuttunut yllättäviä käänteitä eikä romantiikkaakaan. Mukavaa joululomalukemista.






Sjöwall&Wahlöö: Roseanna, romaani rikoksesta, 2005 ( 1965 )

Vuoden viimeisenä kirjana komisario Beck-tarina. Konstailematon, lajityypilleen uskollinen, ilman päähenkilöiden tolkuttomia ongelmia, ilman monimutkaisia juonikoukeroita - rauhoittava, ja sopivasti joulunaikaan päättyvä kertomus.

Hirveää Joulua!

Jungner

Aika aatteet vaihtaa,
muutosvastarintaa kaihtaa.

Johtopäätös

Unohtuneen lupauksen - ei enää poliittisia virkanimityksiä - lopputulema:
Harkimo eroaa Veikkauksen hallituspaikasta.

Vaalikamppailu alkaa

Tähän asti suurinta huomiota ovat herättäneen ehdokkuudesta kieltäytyneet. Nyt ehkä alkaa tapahtua, kun Paavo astuu kehiin.

Marraskuiset

Kaamoskauden piristäjäksi osoittautui Juhani Mäkelä, jolta luin peräti kolme kirjaa. Kuukernuppi on matka kauas jo melkein unohtuneeseen maailmaan. Melko sadunomainen on Matti Hällin Hailuotokuvaus. Matti Rönkän Eino julkaistiin samana vuonna kuin isäni kuoli. Päähenkilö, sotaveteraani muistutti paljolti isääni.









Lasse Lehtinen: Fyrkanvaltaajan kuolema, 1990

Hirtehinen ajankuva vajaan kolmen vuosikymmenen takaa. Ja juuri nyt, kun verotiedot ovat taas julkaistut ja lehdet pullistelevat raharikkaiden tuloista. Ja kun nykyajan Kuprut ( Kourit ) eli Wahroosit antavat kommenttejaan julkisuuteen, voi hyvin kysyä: onko mikään muuttunut? Nurkanvaltaajat ovat yhä liikkeellä ( Fortum/Uniper ). Lehtinen, jos kuka, tietää oltuaan "vallan kammareissa".





Ulla Lipponen, toim.: Kuukernuppi, vanhoja ja uusia lastenloruja, 2007 ( 1984 )
Kuvitus: Laura Savioja

Runot ja runokirjat ovat "harmaata aluetta", "mukavuusalueeni ulkopuolelta", mutta loruista minä tykkään ja olen niitä yrittänyt rustata itsekin lapsilleni ja työssäni oppilailleni. Tietyssä iässä loru puree aina. "Sano puukko! Puukko. Anna kullalles suukko!" Muistan sen jopa omasta lapsuudestani.






Markku Tynkkynen: Keltainen Taunus ja muuta elämänmenoa, 2009

Valitsin tämän kirjan kirjastosta puhtaasti nimen perusteella, olenhan ollut aikojen alussa "Taunus-mies" itsekin. En siis lukenut takakannesta kirjoittajasta mitään.
   Lyhyiden tarinoiden aiheet, sujuvasti kirjoitettuja, koskettelevat arkisia, herkkiäkin aiheita. Kirjan loppua kohden niissä alkoi tulla yhä enemmän näkyviin kristillinen arvomaailma. Tuntui uskomattomalta, miten mikä aihe tahansa kääntyi aasinsillaksi Raamatun lauseeseen, Jeesuksen tai Jumalan tarkoituksiin. Huippuesimerkkinä tästä ihaileva näkemys kävelijä Valentin Konosen sisukkuudesta ja taisteluista kilpakentillä vertautumassa Jeesuksen kärsimyksiin ristillä. - Olisi hauska tietää, mitä Kononen itse ajattelee tästä!






Panu Rajala: Ilonhilaaja, 2017

Olipa mukavaa lukea tämä rattoisa artopaasilinnamainen, kalleisokalliomainen veijaritarina hyvin ajankohtaisesta aiheesta. Mitä heijastusvaikutuksia voisikaan olla kouhakaavasta, sovinistisesta, huonosti käyttäytyvästä presidentti Trumpista suomalaiseen pikkukirkonkylään. Pikku-Trump Korvensuo, eläkkeelle jäävä verojohtaja kohauttaa Kyrönsarven kunnan elämää perusteellisesti.
   Tähän kirjakampanjaani liittyen siteeraan Panu Rajalaa kohdasta, missä kirjan sankari pohtii elämäänsä yksinäisenä joulunviettäjänä: "Lukeva ihminen ei ole koskaan yksin, ei edes tämmöinen kaikkia periaatteessa vieroksuva köriläinen. Kirjoista löydät aina älykkäimmät, iloisimmat, riipaisevimmat, ikimuistettavimmat ystävät."






Matti Rönkä: Eino, 2015

Kuvaus sotaveteraanin viimeisistä vaiheista ja tunnoista vanhuuden muistivaikeuksien ja muiden oireiden vaivatessa. Menneen elämän muisteleminen ja suhde jälkipolviin on kerrottu todentuntuisesti. Kirja sopi erityisen hyvin luettavakseni seurattuani läheltä satavuotiaan isäni viimeisiä vaiheita hoitokodissa. Nyt ymmärrän paremmin, miltä hänestä on saattanut tuntua.






Juha Numminen: Tappajan valta,2017

Vaihteeksi nykyaikaan sijoittuva rikosromaani. Siinä kaksi "sankaria", poliisi ja tutkiva journalisti, selvittelevät samaa tapausta, jossa yhteinen nimittäjä heille on läheinen suhde pääkonnaan, hurmaavaan psykopaattiin. Osoittautui, ettei tällä konnalla ollutkaan tekemistä huoltoaseman joukkosurmaan, vaan hänellä oli aivan omat konnankoukkunsa. Se tietysti aiheutti lukijalle hämmennystä, mikä varmaan oli tarkoituskin. Joukkosurman syylliseksi paljastetaan lopulta, monien vaiheiden kautta, hieman epäuskottavasti erään uhrin lähisukulainen, joka suoritti teon jouduttuaan paniikkiin.






Juhani Mäkelä: Noin viisikymppisen kirja, 2002 ( 1992 )

Seuraavaksi halusin lukea jotakin humoristista, naurettavakin kelpaisi. Koska kirjasto oli kiinni, käännyn yläkertamme kirjakasojen puoleen.
   Löytämästäni teoksesta en muistanut mitään - aikaa oli kulunut tarpeeksi ( ? ). Mutta sain, mitä kaipasinkin. Seitsemänkymppisenä oli mukava lukea, mitä nuorisolle kuului.
   Erityisesti ilahdutti tämän blogin henkeä myötäilevä pakina "Lökäpöksykultti", missä alkuasukasheimo oli mieltynyt arvostamaan möhömahoja ja löysänä roikkuvia housuja kantavia keski-ikäisä miehiä. - Varsin piristävä kirja marraskuun ankeuteen.






Matti Hälli: Kesäheinä ja Kissankello, 1973

Novelleja, joissa Suomen luonto kuvataan kauneimmillaan mielikuvituksen lennokkaalla kosketuksella. Kirjailijan ja hänen vaimonsa elämä kesämökillä saa syvyyttä ja herkkyyttä luonnon hengistä, lapsuuden muistoista ja arveluista aikojen alusta. Tunnelmat ja tuntemusten vaikutelmat viipyilevät hyvinkin arkisten askareiden vaiheilla - saunaa rakennettaessa, rappuja korjatessa tai morsiusarkkua suunnitellessa.





Juhani Mäkelä: Noin kuusikymppisen kirja, 1998

Joskus käy näin - viehättyy johonkin. Niin kuin nyt Juhani Mäkelän huumoriin. Luettuani edellä "nuorukaisten" kirjan yritin etsiä kirjastosta Seitsemänkymppisen kirjaa. Oli tyytyminen Kuusikymppiseen. Enkä pettynyt. Tällaista voi kirjoittaa vain, jos on elänyt ja kokenut ja jos on se tietty pilke katsannassa.




Kesken jäänyt:



Henry Aho: Soldiers of Parra, 2017

Kirjan kannessa on leima: "Huumoriromaani". Niinpä lainasin kirjan sen perusteella, olinhan hauskuusdeprivaatiossa. Luettuani neljä ensimmäistä riviä minun oli pakko lopettaa.
   Henryn olisi varmaan hyvä tietää, mitä Juhani Mäkelä edellä olevassa kirjassaan kirjoittaa:
   " Alku onkin erittäin tärkeä, sillä mahdollinen lukija tekee sen perusteella päätöksen, jatkaako eteenpäin." - Tai sitten Henry on hyvinkin tietoinen asiasta ja haluaa karkottaa tietynlaiset, tosikkomaiset ( ? ) henkilöt lukijakunnastaan.




      

Juhani Mäkelä: Kaikkien alojen erikoisasiantuntija, 1990

Edellisen kirjan pettymyksen jälkeen tartuin taas Mäkelään. ( Niitä on vielä pari muutakin varalla. )
Veikeällä otteella kirjailija tarkastelee tässäkin teoksessa maailman menoa. Merkittävän itsenäisyyspäiväjuhlamme lähestyessä siteraan Mäkelän ohjeita Linnan juhlien oikeaoppiseen seuraamiseen:
   Pääsääntö on, että kodeissa seurataan vastaanottoa hyvin pukeutuneena, vähintään tumma puku tai pikkumusta, lapsilla merkkifarkut ei ole riittävän arvokasta.
   "Lasten nenät on syytä niistää ohjelman alussa... Mikään ei pilaa juhlatunnelmaa tasavallan presidentin linnassa niin pahasti kuin aavistus siitä, että lapsikatsojien nenästä roikkuu räkätippa..."

Juhani Mäkelä: Entä jos sittenkin?, 2001

Vastalääkkeeksi kaamosmasennukseen Mäkelän vaihtoehtoinen omaelämänkerta, mikä näinä vaihtoehtoisten totuuksien aikana osoittautuukin yllättävän nykyaikaiseksi. Oli oikein piristävää lukea tapauksista, joissa kirjailija toimittajana sai olla mukana sekä jossitteluista, joissa hän olisi saattanut olla mukana jos olisikin käynyt toisin. Hauska idea muistelmateokseksi!
   Ja lopuksi pieni bloginkirjoittajallekin sopiva ohje Mäkelältä: Juttu yleensä paranee, kun se lyhenee.

Julkisuutta

Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin!