perjantai 6. elokuuta 2021

Viikon 31 / 2021 kirjakassi

 




Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.







Donald E. Westlake:  Apua, minua pidetään vankina ( 1974, suom. 1988 )

Sadepäivänä tartuin kirjaan, josta tiesin löytäväni mielenkiintoisia persoonia. Westlake on mestari niissä. Harry Künt ( huom. umlaut! ) on keppostelija ja koirankujeiden harrastaja, joka erään törkeän tempun jälkeen oli joutunut vankilaan. Siellä hän sattumalta ja vastoin toiveitaan joutuu sisäpiiriläisten jengiin, joka salaisen tunnelin kautta tekee pankkiryöstön. Vähin erin Harryn pilailut jäävät ja näyttää siltä, että hänestä kasvaa yhteiskuntakelpoinen kansalainen.

Ajankohtaista ja meille yhteistä Harryn kanssa on maskien käyttö. Myös tuntemukset ovat samoja:
"Toinen pulma oli naamio. En tarkoita sitä että se olisi aiheuttanut kutinaa tai muuta selvästi ilmaistavaa vaivaa, mutta se oli vieras esine, se ei kuulunut minuun luonnostaan."

( Huomasin heti kohta aloitettuani, ettei tämän kirjan edellisestä lukemisesta ollut voinut kulua kauan. Luin sen silti nauttien. )




Margery Allingham:  Kuolema kulkee sumussa ( 1952, suom. 1960 )

"Vanhanaikainen" rikoskirja, jossa säälimätön psykopaatti, tappaja kulkee sumuisessa ( smog ) Lontoossa jättäen jälkeensä veriset jäljet. Hänen tavoitteenaan on saada haltuunsa aarre, jonka kätköpaikan selvittäminen vaatii monimutkaisia vaiheita. 

Kirjaan on menestyksen takaamiseksi upotettu rakastunut pariskunta, toimeliaita poliiseja sekä ripaus henkevyyttä. Lopulta paha saa palkkansa, totta kai, ja murhamies tekee itsemurhan havaittuaan menettäneensä aarteen.



 

Matthew Costello, Neil Richards: 

Tappavan herkullinen:  Cherringhamin mysteerit 28


Selvää on, että kun nämä naamat ilmestyvät blogiini, on taas oltu automatkalla. Tarkemmin ottaen Padasjoelle, jonne on sopivasti äänikirjan mittainen rupeama, n. 3,5 tuntia.

Juoni on helppo sietää ajajallekin, ei aiheuta vaarallisia tilanteita liikenteeseen. Cherringhamiin tulee kilpaileva ravintola vanhan, laadukkaan uhaksi. Pääkokkien aikaisempi suhde kiristää tunnelmaa. Kilpailija joutuu outojen häiriöiden haittaamaksi. Pääkokki epäilee syylliseksi vanhaa rakastajaansa.

Tilanteet kehittyvät ruokamyrkytysten, hakkerointien kautta tuhopolttoon asti. Jack ja Sarah saavat päänvaivaa, mutta lopulta tietenkin asiat ratkeavat. - Eikä yhtään murhaa tällä kertaa!



perjantai 30. heinäkuuta 2021

Viikon 30 / 2021 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.




Tulin tietoiseksi, että lapsuuteni sankareista, Pertsasta ja Kilusta, on tehty elokuva. Niinpä kaivelin kirjastostamme  vesselit esiin, sillä luulenpa etten elokuviin mene. 





Väinö Riikkilä:  Pertsa ja Kilu kippareina ( 1955 ) 

Kun lukee Väinö Riikkilän elämästä Wikipediasta, tulee ymmärretyksi hänen yksityiskohtaisen tarkka tekninen kuvauksensa ja asiantuntemuksena merenkäynnistä ja konepajan maailmasta.

Sodan jälkeen lasten- ja nuortenkirjoissa oli kasvatuksellinen ote. Niin tässäkin. On hyväksi olla rehellinen ja raitis, ahkera, yritteliäs ja hyväkäytöksinen. ( Olenkohan fossiili, kun epäilen, että nykykasvatus on noista ihanteista kauas loitonnut. )

Pojat ovat kasvaneet siihen vaiheeseen, että koulun jälkeen on hankkiuduttava kesätöihin. Perheiden taloudellinen asemakin sitä vaatii. Kuitenkin aikaa jää vähän laivallekin. Seikkailuosuus kirjassa muodostuu siitä, kun"roikki" astuu mukaan ja kaappaa laivan poikineen. Mutta kaverukset osoittavat nokkeluutensa ja saavat lopulta konnan köytetyksi. Loppu hyvin, kaikki hyvin.






Stein Riverton: Asbjörn Krag sotkeutuu vakoiluun ( 1942 )

                           Ensimmäinen painos:

                           Salapoliisi Krag pankkirosvona ( 1929 )


Setä-vainaan kirja on joutunut jostakin haltuuni. Stein Rivertonin Asbjörn Krag-sarja oli aikoinaan suosittu ( Wikipedian mukaan ). Mutta nyt se tuntuu - naurettavalta.

Kirja vilisee salaperäisiä vakoilijoita, ( sankari Krag on salaperäinen salapoliisikuuluisuus ), joukkioita, lurjuksen näköisiä tyyppejä, hienostuneita ranskalaisia, piinkovia asiamiehiä. Salainen salakirjoitettu asiakirja, jota kaikki ahneesti metsästävät, vaatii salakirjoitusavaimien etsimisiä, ja tietenkin, salakirjoituksen ratkaisemisen. - Sankari ratkaisee ja pelastaa tilanteen.

"Valokuva esitti ranskalaista sellaisena kun hän oli pidätettäessä, hienona, takki avoinna ja timanttinappeineen. Asbjörn Kragin täytyi jälleen ihailla miehen hienoja kasvonpiirteitä, joista kuvastui sivistyneisyys ja viisaus."

Ja toisenlainen tyyppi:

"Kasvot olivat harmahtavat, silmät syvällä kuopissaan ja hänen nenänsä oli suuri ja leveä. Hänen kasvonpiirteensä eivät olleet miellyttävät, mutta kuvastivat voimaa ja tahdonlujuutta."

Alun perin kirja oli kirjoitettu ennen sotia. Tulevaa ennakoitiin, ja toisen painoksen loppuun oli jo sijoitettu maailmansodan käynnistyminen. Sodan todellisista syistä annettiin epämääräinen käsitys.

"- Itävalta tahtoo sotaa! Maailmansota tulee! ( sanomalehtipojan huutoa ) Krag avasi oven. Nyt hän alkoi käsittää, mikä oli saanut nuo maanalaiset ihmiset virtaamaan tänne puolueettoman Norjan pääkaupunkiin. He olivat kuin rottia, jotka vaaraa aavistaen pakenivat uppoavasta aluksesta. Rauha oli rikkoutumaisillaan."  



keskiviikko 28. heinäkuuta 2021

Kansikuvapoika


Silloin kun vielä saatoimme vaimon kanssa matkustella, tuli käydyksi usein suosituissa turistirysissä - tavallisesti helpon pääsyn vuoksi, ehkä myös halpojen hintojen vuoksi. Sitten muutaman kerran jälkeen viehätys katosi, paikat tulivat liian tutuiksi. Edelleen kävimme samoissa paikoissa, mutta keksimme jotakin uutta, omaa ajankulua.

Kuvasin jonkin mielestäni mukavan paikan ja laadin siitä sanaristikon vaimolleni. ( Käytin myöskin lasteni ottamia kuvia. ) Lopulta tein niistä blogin: Turistikko. Ja sitten kyllästyin.

Seuraavaksi aloimme raahata vanhoja nukkeja mukana. Tein postauksia niiden matkakokemuksista sekä kotimaassa että ulkomailla.

Mutta lopulta sain huikean ajatuksen: kävellessämme tuli usein silmäillyksi katujen viemärikaivojen kansien kuvioita ja tekstejä. Ajattelin alkaa kuvata niitä matkoillamme. Kukaan turisti ei varmaankaan ole huomannut ruveta kansikuvia taltioimaan! Tässähän uutta sisältöä elämään! Sehän on suorastaan kulttuuriteko!


Jurva 2020


Maspalomas 2020


Samos 2019

Kävimme sitten sukulaisvierailulla ( molemmat koronarokotukset nahoissamme ). Ja mikä pettymys siellä odottikaan. Tulin kehuskelleeksi uudella kuvausaiheellani. Isäntäväki pudotti minut maan pinnalle kertomalla virolaisesta tuttavastaan, joka on kirjoittanut kirjan viemärinkansista ja pitänyt esitelmän niistä.

Olisihan se pitänyt arvata. Ei mitään uutta auringon alla! Kirottu olkoon tämä someaika, kaikki kuvaavat kaikkea! Mutta kyllä minä vielä jotakin keksin... Olen muuten ostanut gimbaalin!

 

perjantai 23. heinäkuuta 2021

Viikon 29 / 2021 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.






Bruce Chatwin:  Patagonia, Patagonia ( 1977, suom. 1987 )


Matkustamattomuusdeprivaatio vaivaa minua. Mikä sopisikaan paremmin tähän tautiin kuin Chatwinin reissukirja Argentiinasta. ( Sen lisäksi saan hyvän syyn värittää vaimon haasteeseen vastaten kartastani Argentiinan. )

Eihän siitä ole kuin pari kuukautta, kun luin Chatwinin Australiaa kuvaavan matkakirjan. Siinä hän pitkään pohtii, miksi ihminen - ja hän itse - vaeltelee. Sama kysymys polttaa häntä tässäkin kirjassa. Itse Darwin viehättyi Patagoniasta, mutta Chatwinin mukaan lintujen tutkija W. H. Hudson vastasi tähän kysymykseen:

"... autiomaassa vaeltavat löytävät itsestään muinaisen tyyneyden ( jonka myös yksinkertainen villi-ihminen tuntee ), joka on ehkä sama kuin Jumalan rauha."

Kirja on täynnä tarinoita ja anekdootteja. Ne alkavat kirjailijan lapsuudesta, hänen isoäitinsä luona olleesta "brontosauruksen" nahan kappaleesta. Isoäidin serkku, merikapteeni Charles Milward, oli sen lähettänyt Etelä-Amerikasta. Osoittautui myöhemmin, että kyseessä oli mylodontti, jättiläislaiskiainen. Tapaukseen liittyi hurjia tarinoita elävästä mylodontista. Tosiasiaksi jäi, että Patagoniassa on runsaasti fossiileita. - Ja merikapteeni Charliesta Chatwin kertoo pitkät jutut hänen erikoisista vaiheistaan. Niiden aineiston hän sai Charlien julkaisemattomasta kokoelmasta meritarinoita, jotka kapteeni kirjoitti vanhana miehenä Punta Arenasissa.

Argentiinaan ja Patagoniaan on muuttanut aikojen kuluessa paljon pakolaisia eri maista - italialaisia, saksalaisia, brittejä, venäläisiä - originelleja "väärinymmärrettyjä", natseja, buureja, rikollisia ( Butch Cassidy ). Heistä Chatwin kertoo mielenkiintoisia historioita.

Hän kävi myös maailman eteläisimmässä kaupungissa Ushuaiassa. Sattumalta olen seurannut netissä "Maailmanlopun rautatien webbikameraa Ushuaiasta. Siellä kulkee pieniä höyryjunia. Sellaisessa kertoo Chatwinkin matkustaneensa. 

1800-luvulla Ushuaiassa oli kukoistava lähetysasema, jonka piirissä intiaanit voivat hyvin. Sitten sinne tuli Argentiinan laivasto, ja intiaanit alkoivat kuolla tuhkarokkoon ja keuhkokuumeeseen.

"Kulkutaudit tulivat, ja me katselimme kuinka kansamme kuoli. Herra Lawrence kirjoitti sanoja kiveen kun ihmiset kuolivat. Emme me tienneet kulkutaudeista. Mistä me olisimme voineet tietää? Me olimme silloin terveitä. Ei meillä koskaan ennen ollut kulkutauteja."

Olemmeko me nyt saman edessä koronapandemian raivotessa...? 


Australiassa Chatwin hämmästeli alkuasukkaiden kielten rakenteita ja heidän kommunikointikykyään kahdensadan eri kielen sekamelskassa. Patagoniassa hän myös kiinnostui intiaanien kielestä. Darwinilla oli aikoinaan varsin heikko käsitys tulimaalaisista:

"...viheliäisimmät ja kurjimmat olennot mitä hän oli missään nähnyt... Hän pilkkasi heidän kanoottiaan, hän pilkkasi heidän kieltään ( sitä voidaan tuskin sanoa ymmärrettäväksi ) ja tunnusti että hänen oli vaikea uskoa että he olivat lähimmäisiä ja saman maailman aukkaita."

Chatwin meni Ushuaiasta Bridgesien tilalle, jossa vanhan lähetyssaarnaajan Thomas Bridgesin tyttärentytär antoi hänelle luettavaksi jaghan-intiaanikielen sanakirjan. Thomas Bridges oli aikoinaan tajutessaan intiaanien tuhoutuvan kulkutauteihin haastatellut Okkoko-nimistä intiaania ja opetellut kielen. Hän oli hämmästellyt kielen mutkikasta rakennetta ja sanastoa. Vuosien urakan jälkeen hänen sanakirjassaan oli noin 32 000 sanaa.

"Sanakirja eli intiaanien jälkeen heidän muistomerkkinään."


lauantai 17. heinäkuuta 2021

Viikon 28 / 2021 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.






Agatha Christie:  Syyttävä sormi  ( 1943 )

                              Neiti Marple koston jumalattarena 

Kesälukemisina luen aina Agathaa. Syyttävä sormi on hänelle tyypillinen ilmeisen syyllisen hämäysteos. Aviomieshän on usein syyllinen, mutta nyt kyläyhteisössä levitetään nimettömiä kirjeitä sumuverhoksi. Tätä ongelmaa selvittelee toipumislomalla oleva lentäjä siskoineen. Vasta kirjan loppupuolella neiti Marple astuu mukaan kuvaan ratkaisemaan tapauksen.

Meillä kesälomavieraana ollut pojantytär oli välillä pitkästynyt. Kirjassa ohimennen käsiteltiin pitkästymisen siunauksellisuutta luovuuteen. Esimerkkinä höyrykoneen keksijän turhautunut vetelehtiminen poikaikäisenä äitinsä keittiössä. Siellä hän kiinnitti huomionsa kattilankansien kohoiluun höyryn purkautuessa ulos. Näin hän sai luovia ajatuksia. ( Uskokoon ken tahtoo! ) Yritin kannustaa vierastamme luovaan ajatteluun. Eipä aikaakaan, kun hän oli jo matkalla kauppaan jäätelöostoksille.

Myynnin edistämiseksi, varmaankin, Agatha saattaa sankarilentäjänsä rakastumaan nuoreen naiseen, ja siskokin löytää uljaan prinssinsä, kylän lääkärin.



Viime sunnuntaina satuin katsomaan TV:stä Lomahotellin murhat, jossa neiti Marple tutustuu rikkaaseen mieheen Rafieliin. Tämän tarinan jatkoksi halusin lukea "Koston jumalattaren", jossa Rafielin antaman tehtävän mukaisesti neiti Marple lähtee seuramatkalle tehdäkseen oikeutta henkilölle, josta hän matkan alkaessa ei tiedä mitään. Herra Rafielilta ei voi kysyä, sillä hän on kuollut, mutta hänen toimeksiannoistaan erinäiset henkilöt johdattavat neiti Marplen oikeaan paikkaan, oikeiden henkilöiden yhteyteen. Ja niinpä vähin eri oikea syyllinen murhiin paljastuu, ja viaton kärsijä, Rafielin poika, vapautetaan.

perjantai 9. heinäkuuta 2021

Viikon 27 / 2021 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.



Samat kirjailijat kuin viimeksi, nyt toisin päin:




Georges Simenon: Maigret puolustautuu ( 1965 )

Tässä kirjassa Maigret joutuu ovelan mustamaalauksen kohteeksi. Esimiehet epäilevät häntä hyväksikäytöstä. Hän joutuu lopulta etsimään syyllisen, vaikka häntä on kielletty tutkimasta asiaa - lopulta hänet pannaan "sairaslomalle".

Maigret on tässä lähellä eläkeikää. Kiinnostavaa on hänen ystävälääkärinsä neuvot hiljentää tahtia, vähentää jopa alkoholin käyttöä. Vanhoista tavoista ei niin vain luovuta. Maigret ratkaisee pulmansa eikä hänen tarvitse jäädä ennenaikaisesti eläkkeelle.






Ensio Rislakki ( Valentin ):  Sankarimatkailija ( 1943 )

Kohta kahteen vuoteen en ole päässyt ulkomaanmatkalle. Se on hyvä ilmastonmuutosta ajatellen, mutta kaukokaipuulle paha. Siksi tämä kirja, jossa sankarimatkailija Nieminen kuvitteellisesti kokee huimia ( naurettavia ) seikkailuja, kiinnosti minua huolimatta sen repaleisesta kunnosta. 

Kirjan alkusivulla on omistuskirjoitus: Ulla W., mistä mieleeni johtuu, että tämän kirjan täytyy olla äitini kirjastosta kähmitty, Ulla W. oli hänen opiskelukaverinsa.

Pieni näyte tyylistä: "Olin saanut valtavan, voittamattoman halun  m a t k u s t a a.  Matkustaa kaukaisiin maihin, joissa myrkkymarjapensaat heiluvat arotuulessa ja kondorikotkat laittavat pesänsä vanhoihin panamahattuihin ullakolle. Missä bulevardien hälinä nielee ihmisen kitaansa ja asukkaat kulkevat lakana hartioilla. Kussa kanarialinnut visertävät jasmiinipuun oksilla ja dromedaarit kantavat kyttyräänsä ja teelehtipaketteja."

Seuraavassa ihan ilmeistä piikkiä sankarimatkailijoille, joiden juttuja - ekstreemiseikkailuja - saa nykyäänkin lukea lehdistä:

"Kuinka rohkeita, viisaita ja tarkkasilmäisiä nämä matkakertomusten laatijat olivatkaan!.. Sillä eikö olekin merkillistä, että jotkut meistä ovat huolettomasti sytyttäneet savukkeensa Essequibojoen rannalla, uineet Välimeressä ja suudelleet kauniitten naisten sormenpäitä Turkissa? He ovat pudottaneet kultakellonsa Eteläiseen Jäämereen ja saaneet sen kuin ihmeen kaupalla takaisin Berliinin etsivältä poliisilta... He ovat kärsineet tuskallista janoa Saharan erämaassa, ja aivan kuin ihmeen kautta ovat he, sen jälkeen kun heidän rakas matkatoverinsa on jo heittänyt henkensä, löytäneet täysinäisen maitohinkin hiekan alta."

Niinpä Ville Nieminen asettuu mielikuvitukselliseen sankarimatkailijan asemaan ja matkustaa maailman ympäri. Voi kun meikäläinen pääsisi edes vaatimattomasti ilman hohtoa tavismatkalle Kreikkaan uimaan Välimereen!






Kaija Pakkanen: Löytyi luola ( 1967 )

Poistolistalla oli lastenkirja, jossa oli kiinnostava ( ? ) aihe. Luulisi salaisen luolan, oikeastaan maakellarin,  innostavan pientä lukijaa. Kirjan lapset olivat kilttejä, aikuinen isäntä vähän pelottava. Seikkailuhan tarinaan tarvitaan ja jotakin sen suuntaista siinä ilmenikin. Ei vaan jaksa pappaa innostaa eikä tästä aikaa kestävää lastenkirjaklassikkoa ole muodostunut. - Poistetaan!




Matthew Costello, Neil Richards: 

Veitsenterä vedessä, Cherringhamin mysteerit 11


Autossa matka sujui rattoisasti kepeän dekkarin myötä. Vaikka ennusmerkit vahvasti viittasivatkin murhaan, sitä ei sitten kuitenkaan oikeasti ollut tapahtunut. Kyse oli kepuliliikemiehen yrityksestä häivyttää uhkaajat kannoiltaan.

Kirjan otsikosta heräsi epäilys kirjoittajan pohjalaistaustasta: ne ärrät eli reet ja vaikeat deet! Kirjaimellisesti tarinan veitsi ei ollut koskaan vedessä, vaan veressä. Mutta tietysti ajatus veitsenterällä olosta tarkoittaa ihan muuta.







lauantai 3. heinäkuuta 2021

Viikon 26 / 2021 kirjakassi

 



Miksi kirjoitan näistä kirjoista? Luen paljon ja nyt näyttää iän kartuttua liiaksi siltä, että unohdan pian lukemani. Teen muistiinpanoja, jotta voisin palata lyhykäisesti lukemiini teoksiin, jos haluan - ja muistan.

Vaimon heittämä tämän vuoden haaste: Lue kirja, joka kertoo elämästä jossakin maassa. Merkitse karttaan.





Ensio Rislakki ( Valentin ):  

Ah, tuskaa 

Toiset 55 kertomusta, pakinaa ja parodiaa ( 1953 )


Luettuani kirjan googlasin Valentinin kuvan. Täytyy sanoa, että tuo vakava, tuikeakin, naamataulu on ankarassa ristiriidassa kertomusten railakkaan huumorin kanssa.


Oli mielenkiintoista verrata kertomusten kirjoittamisen ajankohdan ( 1930 - 40-luku ) aiheita nykyajan kiinnostusten kohteisiin. Samoja teemojakin löytyi: miehen ja naisen välinen suhde, rakkaus, perhe, lapset, maalaiset vs. kaupunkilaiset vs. yläluokkaiset,  turhamaisuus, kaukokaipuu, raha, lahjonta...

Ei ihminen paljon muutu, vaikka aika ja olosuhteet vaihtuvat. Pakinoitsijoille riittää aiheita nykyäänkin. - Tosin nykyään kirjoitetaan kolumneja tai esseitä, se kuulostaa hienommalta.



Georges Simenon: Maigret murhaajana ( 1931, suom. 1961 )


Heinäkuussa luen aina joitakin Maigreteja. Summissa sattui tämä kirja käteen. Siinä komisario hiippailee incognito Liegen kaupungissa, jossa sattuvan murhan yhteydessä hän joutuu epäiltyjen listalle. Pari onnetonta nuorukaista rahapulassaan aikovat varastaa yökerhon kassan, mutta homma menee myttyyn lattialla makaavan hahmon takia. Maigret selvittää tapauksen tuttuun tyyliinsä.

Ihmiskuvaus on taitavaa, luonteet uskottavia; kirjailijan myötätunto vähäosaisia kohtaan ilmeinen.