Bussiallergia

Julkisen liikenteen suosimiselle on monta hyvää ekonomista ja –logista syytä. Mutta oltuani ryhmämatkalla naapurimaassa tutun porukan mukana bussikyydillä totesin yksinmatkustamisessa olevan tiettyjä viehättäviä etuja. Tai vielä parempi olisi pysyä kotona ja katsella matkailuohjelmia. ( Jos nyt on pakko mitään tietää maailmasta. )

Lupautuessani matkalle mukaan olin täysin unohtanut sen väistämättömän ilmiön, että lähistölleni linja-autossa tai lentokoneessa majoittuu aina kantavaääninen selostaja, jonka sanainen arkku ei ehdy. Niin nytkin. Miten ihmeessä jonkun suussa riittää sanoja viideksi tunniksi. Yhtämittaisesti. Kaikista asioista:

Täydellinen sairaskertomus sydän- ja eturauhasvikojen hoidoista; toimenpiteet, joita maan hallituksen tulisi tehdä katastrofaalisen taloustilanteemme selvittämiseksi; bensan hinnan edullisimmat tasot sekä koti- että naapurimaassa.

Taukoamaton pohdinta siitä, hyppäsikö Pentti Pause kolmiloikan Suomenennätyksen vuonna 1978 vai 1987; kesceyttikö Kai Kescinen Moskovan olympialaisten maratonilla vai ei; tuhosiko Doris Deleten uran viina vai huumeet.

Perillä porukka hajosi eri tahoille elpymään tulomatkan rasituksista kokoontuakseen muutamille opastetuille retkille. Hämmästystä ei herättänyt selostajan pyrkimys tuoda esille opasta parempi tietämyksensä vaikkapa KGB:n toimista Viru-hotellin uumenissa.

Paluumatkalla asetuin toiveikkaana bussin takaosaan mahdollisimman kauas selostajasta. Nyt minusta on tullut elektroniikan vihaaja - vihaan ja inhoan mikrofoneja. Selostaja päätti varjella meitä öisen matkan pitkästyttävyydeltä lukemalla 

kovaäänisiin laatimansa historiikin matkakohteidemme ominaispiirteistä.

Ehdotin bussikuskille pientä, mutta tarpeellista, lisäystä matkavarusteisiin: jokaiselle istumapaikalle korvatulpat ja kuulosuojaimet.

Ainahan sitä oppii matkoillansa jotakin uutta, mutta viime aikoina olen pysytellyt kotosalla.

Saattaen vaihdettu

Palattuaan Amerikasta kultaa vuolemasta Oskari Hiipakka, sittemmin Seppänen, päätti vakiintua. Vuonna 1914 hän rakensi itselleen höyläpenkin. Tietenkin. Jurvalainen. Puuseppien pitäjästä. Vakaana aikomuksena hänellä oli elättää itsensä ja pian perustettava perheensä nikkaroimalla. Ja niin tapahtuikin. Tosin, Amerikan reissuja tuli tehdyksi vielä useita.

Oskarille ja Huldalle syntyi monta tyttöä, mutta vain yksi poika, Martti, jäi eloon. Puusepäntaitojen perinne siirtyi isältä pojalle, niin myös höyläpenkki. Kovassa käytössä penkkiin tuli kulumavikoja, mutta kätevä mies ne korjasi.

Martin erikoisalaa olivat mahapiirongit, jollaisen luonnollisesti saivat kaikki Martin lapset. Tässä vanhimman tyttären, Kaisan, kaappi.

Seinällä näkyvissä mestarivalokuvaaja Kalervo Puskalan, ARPS, vuonna 1976 ottamissa valokuvissa Martti työskentelee höyläpenkkinsä ääressä kotitalonsa kellariverstaassa. Samana vuonna Martin kuvia oli esillä Puskalan näyttelyssä "Valokuvia puusepistä" useilla eri paikkakunnilla, mm. Helsingissä, Turussa, Porissa ja Vaasassa. Kyseisen näyttelyn johdosta Kalervo Puskalalle myönnettiin arvostettu valokuvataiteen valtionpalkinto.

Martin jälkeen höyläpenkki sai viettää hiljaisempia aikoja Kaisa-tyttären huomassa. Minulla, vävymiehellä, oli vähemmän käyttöä sille - mitä nyt linnunpönttöjä ja jotakin satunnaista askartelua.

Mutta sitten Mikko-poikamme tuli kertoneeksi raivanneensa Iittalassa ulkorakennukseensa tilat verstasta varten. Oli kuulemma tarvetta kaikenmoiselle nikkaroinnille vanhassa talossaan. Mistä seurasi ahaa-elämys: Nyt koittaisi höyläpenkille uusi elämä! Nyt tulisi käyttöä Martin vanhoille työkaluille.

Niinpä ryhdyimme raskaaseen toimeen. Penkki oli kaivettava esille verstaan pimennoista. Sille tuli matka toiseen kinkeripiiriin. Mahtaakohan se ymmärtää Hämeen murretta. Onneksi Mikko hallitsee myös pohojalaasta.

Martin jäljiltä, ammattimaisesta käytöstä, oli tietenkin jäänyt hieman fiksaamista. Mutta vain vähän. Nyt yli satavuotias penkki on taas kovassa iskussa. Ennen osattiin tehdä tavarat kestämään.

 Näin saattelin perinnettä jälleen seuraavalle sukupolvelle. Uusi aika, uudet haasteet vanhaan nojautuen.

Hoitosuhteesta

- Pappa! Kauanko sinulta meni tuon möhön kasvattamisessa?
- Kauan. Nuorena miehenä olin niin laiha, etteivät housut meinanneet pysyä jalassa. Vähän niin   kuin sinulla.
- Älä!
- Joo, mutta sitten minä rupesin treenaamaan, tiedät kyllä. Nyt se on pelkkää lihasta ja rautaa.
- Narraat!
- Enkä!
- Kokeillaan tällä jääkaappimagneetilla.
- Kokeillaan vaan. Katso, siihen se jämähti!
- Sinä pidät sormella kiinni.
- Enkä! Katso!
- Taas pidit.
- Mitä jos otettaisiin jätskit. Minulle suklaata.

- Pappa! Aiotko sinä elää yhtä kauan kuin Vaari, sata vuotta?
- Aion. Kyllä minusta 90 vuottakin olisi aika hyvin eletty.
- Kuinka vanha minä sitten olen, kun sinä olet 90 ?
- No, melkein 30.
- Kuinkahan sinä sitten pärjäät?
- Minä pärjään tosi hyvin. Olen suunnitellut sen niin, että sitten sinä saat ruveta hoitamaan         minua. Minä vaan istun rullatuolissa ja sinä syötät lusikalla puuroa Papalle.
- Eeei!
- Joo! Ensin sinun pitää muistaa laittaa ruokaliina minulle kaulaan, sillä jos minä en tykkää         siitä puurosta, niin minä sylkeä päristelen sen suusta pois.
- Eikä!
- Lopuksi sinun pitää siivota minun nassuni ja auttaa minut vessanpytylle. Sitten sinulla on           hyvää aikaa puhdistaa sotkut keittiön pöydältä ja lattialta, kunnes minä huudan:                         PYYHKIMÄÄN!
- Sinä olet ihan hassu!
- Enkä! Niin minä olen sen suunnitellut.

- Pappa! Mutta silloinhan minä olen AIKUINEN. Ja minulla on omia lapsia. Ja minun pitää tietysti       HOITAA NIITÄ. En minä ehdi hoitaa sinua.
- Jaa! Niin, et ehdikään. Harmi - olisi pitänyt sittenkin ottaa mansikkajäätelöä.

Kesätapahtumista

Sydänsuvella tähän aikaan tulee mieleen laatia pieni katsaus ruokakuntamme perinteisistä kulttuuripitoisista kesänviettotavoista.

Vietetäänhän juuri nyt Tangomarkkinoita, Porin Jazzeja, Savonlinnan Oopperajuhlia, ties mitä "vestivaaleja".

Yhteinen festaritaipaleemme alkoi Ruisrokista joskus 1970-luvun alussa. Kokemuksista riemastuneina olemme siitä lähtien joka vuosi uskollisesti jättäneet Ruisrokin väliin. 

Samoin päätimme, varsinkin avioiduttuamme, hartaan innostuneina olla menemättä miellyttävän dynaamisina pitämiimme Porin Jazzin konsertteihin.

Mökillä kylliksi mökötettyämme alamme kaivata melua ja melskettä, pauhua ja paatosta. Siispä jälleen kerran Savonlinnan Oopperajuhlat saavat vuosittaisen perinteemme mukaisesti jäädä kokematta.

Kesäilta armaan kera järven rannalla saattaa herkistää: tahtoo tanssilavan ja tangon. Tangon tanssiminen auttaa tutkimuksen mukaan (?) Parkinsonin taudin oireisiin ja saattaa hidastaa sen etenemistä. Siispä ikävaiheemme huomioon ottaen, kuten niin monena vuotena aikaisemminkin, annamme Seinäjoen Tangomarkkinoiden mennä omalla painollaan ohitsemme.

Urheiluhan on kulttuuria myöskin. Viime aikoina olen keskittynyt akankannon maailmanmestaruuskisoihin yhteistyössä vaimoni kanssa. Molemmat treenaamme painonnostoa. Nyt vaimoni on nostanut painonsa sellaisiin lukemiin, ettei kilpailuihin osallistumisesta taida tänäkään vuonna tulla mitään.

Yksilölajeista olen monasti suunnitellut osallistua syntymäkotikuntani erikoisuuteen. Hyvin suunniteltu on kai puoliksi tehty. Tähän mennessä olen yllättänyt itseni housut kintuissa lukemasta paikallislehdestä, että Vesijaon nakujuoksukilpailut olivat taas viime viikolla. 

Sateesta

Sataako laariin?

Jos se jäi pihalle!

Sataako vaariin, 

jos se jäi laariin,
pihalle,

mullan alle?

Muistamisesta

Käytiin anopin luona kylässä.

-      Kyllä se emäntä on tullut aika hömelöksi. Iänkaiken hoitanut puutarhaansa eikä muistanut enää asterixinkaan nimeä. Miksi hän sanoikaan sitä... atsa-? ... anestesia...? ei nyt tule mieleen.

-      Taitaa olla äitimuorilla kehittymässä se domestos, vai mikä se on se vanhojen tauti... despotiahan se on.

Täytyy tunnustaa, että sattui minullekin tässä pari päivää sitten kauppareissulla pieni unohdus. Olimme anopin kanssa ruokaostoksilla. Minun tehtäväni on olla kaunis kantajamme. Pakkasin ensin omat ostokset kassiini ja nostin sen sivummalle. Sitten ladoin anopin tavarat kahteen pussiin ja raahasin ne autoon.

Anoppi tarjosi vaivan palkaksi pullakahvit, mitä nauttiessa kului pitkä tovi. Kotona vaimon terävä kysymys havahdutti arjen realiteetteihin: - No, missäs meidän ostokset?

Tuli siitä sitten kiusallista asiaa kauppaan. Olisi mukavaa, jos olisi valmis vitsivarasto tällaisia häkellyttäviä tilanteita keventämään. Mutta kun ei ollut.

Nostelin anopin terassille päivänä muutamana hänen kesäkalusteensa. Kun kaikki näytti olevan valmista, hän pyysi vielä nostamaan päivänvarjonsa. Optimisti kuvitteli auringonpaistetta saavansa. Mutta kieltäydyin jyrkästi ottamasta esiin sitä vanhaa haalistunutta rumilusta ja lupasin ensi tilassa ostaa uuden ja komian.

Illalla sängyssä puolihorteessa tuli mieleeni, että olin jo viime kesänä ostanut uuden uutukaisen. Oli vain päässyt unohtumaan. Seuraavana päivänä hain sen sitten nolona anopin varaston peräkomerosta.

Jokunen aika tästä eteenpäin ihmettelin taskusta löytynyttä vierasta avainta. Se ei sopinut mihinkään. Vaimo sitten soitteli äidilleen: ei tarvitse enää hätäillä sen kadonneen avaimen perään. 

Päätin olla käymättä hänen luonaan muutamaan päivään... Hauskoja nuo vitsit hassahtaneista anopeista...

Mutta muistamisestahan minun piti. Kas kun sattui niin, että olin vipannut kaverilta pienen summan ja muistin tavatessamme ruveta maksamaan sitä. Mikä sitten päättyi hämmennykseen: olin unohtanut muistaneeni maksaa sen jo edellisellä viikolla.

Näitä muistamistapauksia minulla on kyllä paljon muitakin, kunhan vain tulisivat mieleeni...

[ Keinoja unohtamista vastaan - englanniksi. ]

Häjyt hyvinvointivaltion asialla